Apua ja tukea

Väsyttävä aika jatkuu edelleen. Meidän kunnassa toimii neuvolan yhteydessä perheohjaaja, joka on matalan kynnyksen tukitoimi. Ennalta ehkäisevää palvelua. Ohjaajan voi ottaa yhteyttä monenlaisissa lapsiin, perheeseen ja parisuhteeseen liittyvissä asioissa. Ohjaaja tulee useimmiten kotiin juttelemaan ja arvioimaan tilannetta. Ohjaa eteenpäin, jos tarvitsee tai neuvoo ja tukee itse, jos se riittää. Oon ottanut kummankin pojan uniasioissa ohjaajaan yhteyttä ja saanut toimivia vinkkejä sekä ennenkaikkea keskusteluseuraa. Pidän ohjaajasta paljon ja mua helpottaa, kun saan jonkun ammattilaisen kanssa käydä asioita läpi ja miettiä, miten tekisin toisin.

Niinpä sitten kysyin häneltä vinkkejä ja apuja poikien kasvatukseen, kun tuntui, ettei omat kyvyt enää riitä. Paljon siinä keskustelun aika tajusin itsekin, mitä voisi tehdä toisin ja sain myös hyviä vinkkejä ja toimintamalleja, joita voisi kokeilla.

Mua itseäni häiritsee eniten, jollei mulla ole mitään keinoa, jolla vastata vaikka siihen, kun Leander sylkee. Tai heittää tavaroita. Nyt mulla on keinoja ja ne pitää mut tilanteessa rauhallisena ja silloin se lapsen kiukku on helpompi kestää. Kuohahdan ja suutun helposti ja sitten jankkaan tollaisen taaperon kanssa typeristä asioista. Pitäisi vaan pysyä rauhallisena.

No nyt on sitten koitettu toimia uusien ohjeiden mukaisesti. Parasta on ehkä se, että mun hermot pysyy kurissa paremmin ja osaan paremmin ottaa sen lapsen kiukun vastaan. En tietenkään aina, jos jotain olen, niin epätäydellinen.

Oon aina miettinytkin niin, että lasten kasvaessa ja kehittyessä myös vanhemmman täytyy kasvaa ja kehittyä. Tuo ajatus vaan aina unohtuu välillä. Nyt pidän sen taas mielessä ja kehitän ennen kaikkea itseäni.

On tää silti aikamoista. Töissä on uusia kuvioita, pitäisi opetella uusia hommia ja sitten lasten kanssa on kädet täynnä. Lapset jäi kyllä juuri isänsä kanssa lomalle. Itse teen töitä läpi kesän mutta ei se haittaa. Jo se helpottaa, kun ei tarvitse muutamaan viikkoon kiirehtiä lapsia päiväkotiin. Josko väsymyskin vähän laantuisi tässä.

Väsyttävää

Pojat tarjoilee nyt haastetta äidille. Leander on tokikin 2-vuotisuhmassaan pelkkää tulta ja tappuraa. Jatkuvasti taistellaan siitä, että ei lyö, ei raavi, ei sylje, ei heitä tavaroita, ei sano ketään tyhmäksi jne. Jollain tapaa erittäin raivostuttavaa, että jus tollanen kaks vuotta täyttänyt osaa sanoa "tyhmä äiti". Häh? Mitä ihmettä? Ja tuo sylkeminen. Aivan äärettömän ärsyttävää. Poika on pieni villipeto aina välillä. Tietenkin se on myös aivan hellyyttävä ja kovin rakastava. Leander on aina ollut suurten tunteiden mies ja nyt lyö taas aikamoisesti yli.

Leopold sitten taas, minun letkeä poikani, joka ei oo koskaan jaksanut kiukutella kovin kauaa. Pahimmat väännöt on käyty siirtymätilanteissa ja nekin helpotti hetkeksi, kun tehtiin säännöt uloslähtöön ja sarjakuvatarina siitä, mitä ja miten Leopold pukee. Kesää kohti mentäessä Leopoldin haastavat uloslähdöt helpottuvat aina muutoinkin, koska ei tarvitse pukea niin paljon. No mutta kuitenkin, onhan Leopoldilla toki ollut uhmansa ja kautensa mutta nyt se on saanut jonkun aivan uuden vaihteen silmään.

Se nimittäin tahtoo. Heti. Kaiken. Jonka. Se. Justiinsa. Siinä. Hetkellä. Keksii. Ja kun se ei tietenkään saa, se huutaa. Karjuu. Itkee. Huutaa polla punaisena. Lyö. Huutaa. Ulvoo. Eilen se sanoi, että tahtoo pitsaa. Ihan keskustelusävyyn. Sanoin, ettei tänään. Ihan keskustelusävyyn. Alkoi jumalaton huuto ja meuhkaaminen. Ihan on taas sellaista meininkiä, että hän sanoo hyppää ja meidän muiden pitäis olla jo menossa ja kun tietenkään tämä melkein viisivuotias ei määrittele tiettyjä asioita meidän perheessä vain koska tahtoo, seurauksena on kauhea raivari.

Väsyttävää. Pojat tappelee keskenään, ne tappelee minulle, ne tappelee isälleen, ne tappelee ja tappelee. Näinä päivinä on kyllä taas vaikea tarttua hetkiin. Pitäisikin tarrautua niihin entistä kovemmin, jotta saisi voimaa jatkaa ja kuljettaa tämän sirkuksen perille. Purra hammasta ja muistaa ohjenuorani siitä, että elämä on vain laina. Kaikelle on aikansa. Kohta taas helpottaa. Niin toivotaan.

Jokunen sana äitiydestä

Olen aina halunnut äidiksi. Muistan, että yksi mun haaveistani jo aika pienestä tytöstä lähtien koski lapsia. Unelmoin, että saisin joskus tyttövauvan. Unelmoin myös monesta lapsesta, ainakin neljästä. Uskoin olevani luotu suurperheen äidiksi ja mun suuri huolenaihe oli ensinnäkin se, etten löytäisi sopivaa miestä lasteni isäksi ja toisekseen se, etten saisi lapsia.

Noh. Sopivan tuntuinen mies löytyi ja aikakin tuntui olevan suhteellisen otollinen raskaudelle. Ei nyt täydellinen mutta halu saada vauva oli jo niin suuri, että vauvalle annettiin lupa tulla. Ja sieltä se sitten tuli. Raskausaika ei todella ollut mitään mun suosikkia. Voin pahoin ja sitten se oli kauhean työlästä. Olin niin innokas näkemään vauvan jo. Hoivaamaan sitä. Synnytys ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin, vaikkei mulla siitä suuria luuloja ollutkaan. Vauva-aika ei ollut ihan sellaista, kun olin ajatellut ja selväksi kävi se, ettei musta olisi suurperheen äidiksi. Toinen tuhosi lopullisesti ne ajatukset. En todellakaan tahtoisi neljää tai enempää lasta. Niin vaikea ja rankka paikka äitiys on mulle ollut.

Äitiys on tuonut toki mukanaan paljon hyvää ja ihanaa. Paljon iloa ja onnea. Korvaamattomia hetkiä ja muistoja. Uskomattomia asioita. Jotain, mitä ilman en pystyisi enää olemaan. Olen oppinut hirveästi uutta itsestäni, olen kehittynyt ja kasvanut. Olen paljon parempi tyyppi kuin ennen lapsia. Olen varmempi. Hauskempi. Paljon paljon onnellisempi.

Sitten on se toinen puoli. Äitiys on tuonut mukanaan myös pelkoja, mielipahaa, surua. Olen joutunut kohtaamaan rumat puoleni. Olen turhautunut, suuttunut, itkenyt, raivonnut, ollut kamala. Olen ollut niin väsynyt, etten ikinä ennen. Olen joutunut pelkäämään ja pettymään. Lähinnä itseeni. Eikä mun vanhempi lapseni ole kuin vasta täyttämästä viisi. Tässä on vielä odotettavissa paljon lisää näitä negatiivisiakin tunteita. Tietenkin myös positiivisia.

Äitiys on mulle rankin työ, mitä olen ikinä tehnyt ja mitä tulen ikinä tekemään. Olen oppinut myös muista ihmisistä äitiyden aikana paljon. Niin miehestäni, ystävästäni kuin sukulaisistani. Ne ihmiset, joihin olen eniten luottanut, ei välttämättä olekaan olleet luottamukseni arvoisia. Toisiin toki side on vahvistunut. Miehen kanssa on pitänyt opetella ihan uusia tapoja elää, olla ja kommunikoida. On jouduttu puhaltamaan yhteen hiileen, kantamaan huutavaa vauvaa ja sietämään vanhemmuuden tuoma epävarmuus, oman ajan ja tilan puute. Ja tässä sitä ollaan, edelleen yhdessä.

Eniten äitiydessä mua on ehkä vaivannut juuri se oman epävarmuuden sietäminen ja oman ajan ja tilan puute. Yhtäkkiä olenkin kokonainen maailma pienelle ihmisen alulle ja minun pitäisi tietää, mitä tehdä sille. Mennä vaiston varassa. Poimia neuvoista parhaat. Kasvattaa ja käsitellä lasta niin, etten pilaa sitä. Mikä vastuu! Se on todella pelottavaa.

Mä olen myös aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia. Tykkään olla yksin ja tehdä omia juttuja. Sellaisia, joilla ei ehkä muille ole mitään merkitystä mutta mulle on. Mun oma tila on aina ollut suuri ja sitten yhtäkkiä siinä on ihminen, jolle olen koko maailma ja sen on kokoajan, KOKOAJAN, kiinni minussa. Olen sille kaikki. Se on samalla aivan huikeaa ja ihanaa ja samalla ihan hirveää. Se on ollut suuren oppimisen ja opettelun paikka.

Vielä edelleenkin kaipaan eniten omaa aikaa ja omaa tilaa. Olen oppinut sietämään sitä, ettei kumpaakaan ole. Toki olen saamassa kumpaakin takaisin lasten kasvamisen myötä enkä toki vanhaan haluakaan palata. Sehän nyt vain kuuluu tähän hommaan, että on vastuussa toisista 24/7 ja mua tarvitaan aina. Niin sen pitääkin olla. Tietenkin. Mutta joskus se vieläkin kuormittaa.

Äitiys on niin moninaista ja siihen liittyy niin monia tunteita. Se ei ole ollut mulle helppoa. Joskus mulle on sanottu, että mun äitinä olo näyttää niin helpolta ja vaivattomalta. Olen kuin luotu äidiksi. Silloin naurattaa. Ei se ole niin. Kamppailen joka päivä kaikenlaisten tunteiden kanssa. Kaikenlaisten asioiden kanssa. Äitiys ei ole ollut mulle helppoa ja vaivatonta koskaan. Mua ei todellakaan ole luotu äidiksi. Olen kasvanut siihen ja kasvan edelleen. Se on rooli, jota opettelen loppuelämäni.

Synttärivalmisteluja

Nyt on ollut ja tulee olemaan aika kiirus. Leanderin kaksvuotissynttärit juhlitaan tässä lähipäivinä ja miten sattuikin kaikenlaista touhua, puuhaa ja tekemistä muutenkin näille päiville. Mä olen kyllä muutenkin hyvä kehittämään stressin juhlista. Suunnittelen tekeväni ajoissa ja ottavani ihan rauhallisesti ja sit kuitenkin saan aikaiseksi kiireen ja paniikin. Noh, ehkä tästäkin synttärit saadaan aikaiseksi.

Osan leipomuksista tekee mun sisko, ettei mulla ole edes kovin paljon tekemistä sinänsä. Siivoamassa saa kyllä tässä huushollissa olla ihan jatkuvasti. Että sitä riittää, jollei mitään muuta.

Leanderin synttäreiden teemana on löyhästi Frozen. Ei sillä tavoin, että joka juttu on silkkaa Frozenia vaan lähinnä kakku ja jotain herkkuja Frozenin hengessä. Musta on kiva, jos on joku teemanpoikanen, jonka ympärille vähän mietiskellä tarjottavia ja koristeluja mutta aika vähäisiksi jää tällä kertaa.

En oo mitenkään kauheen taitava leipuri, yleensä onnistun tekemään vähän sinnepäin. Kai ne ihan syötäviä on ollut aina ja monesti mun sisko on kyllä auttanut ja tehnyt osan. Se tykkää tehdä ja on paljon taitavampi kuin minä. Kakustakaan en mitään kovin haastavaa edes yritä. Kyllä siitä varmasti ihan syötävä tulee, sehän riittää.

Nyt täytyy rientää taas eteenpäin. Synttäreistä sitten vielä lisää myöhemmin. 

Äitienpäivä 2015

Yövuorossa. Aika leppoisaa, omaa aikaa ainakin. Tavallaan. No, pitänyt kirjoittaa äitienpäivästä mutta tässä ollut kaikenlaista.

Äitienpäivän aamu on meidänkin taloudessa varmaan samantyylinen kuin monessa muussakin kodissa. Isä ja lapset puuhaavat äidille aamupalaa ja äiti nukkuu, tai on nukkuvinaan. Pojat tulivat lahjojen kanssa herättämään mut aamupalalle. Meillä ei syödä sängyssä, koska vilkas taapero ja innokas leikki-ikäinen on sellainen yhdistelmä kuuman kahvin kanssa, että äitiä jännittäisi liikaa. Niinpä on sovittu, että aamupala katetaan pöytään ja lahjat saa tuoda sänkyyn. Pojat olivat kumpikin askarrelleet päiväkodissa ihanat kortit ja tehneet lisäksi isänsä kanssa sarjakuvatarinan valokuvilla. Se oli todella hieno ja hauska. Sain myös ruukkuruusun ja suklaalevyn, vaikka ollaankin poikien isän kanssa puhuttu, ettei hankita lahjoja, poikien askartelut riittää. Silloin kun Leopold oli pieni sain kyllä myös niitä lahjojakin miehen ostamana. Sitten kun Leopold tuli siihen ikään, että pystyi jo jotakin askartelemaan tai tekemään isänsä kanssa, kerroin, etten tarvitse mitään muuta lahjaa kuin sen, että elämäni miehet ovat tehneet mulle jotain yhdessä. Mies kyllä toteuttaa tämän toiveen aina hyvin. Ja sit oon sanonut, etten kokkaa äitienpäivänä yhtään, joten mies on vastuussa ruokahuollosta valitsemallaan tavalla.

Aamupalalla tarjoiltiin croisantteja ja prinsessakakkua kaupan pakastealtaasta. Mies ei ole mikään leipuri eikä ruuanlaittajakaan. Joskus tekee jotain mutta mä sitten taas tykkään kaikesta eikä pääosassa ole niinkään se mitä on vaan se, ettei mun tarvitse itse tehdä. Kakku on ihan hyvää pakasteallasversionakin. Lounaaksi oli makkarakastiketta ja makaronia ja päivällinen hoitui kebab-pitsareissulla tänä vuonna. Kelpasi. Se on pääasia, ettei mun tarvitse ideoida eikä miettiä ruokia. Teen sitä arkena koko ajan kuitenkin. Mä olen meillä päävastuussa ruokahuollosta, joten lepopäivä siitä on erittäin tervetullut.

Muuten äitienpäivän ohjelma oli sellaista, mitä me yleensäkin tehdään. Ulkoillaan ja leikitään. Paitsi että nukuin yövuoron takia pitkät päiväunet. Harvemmin nukun päiväunia.

Omaa äitiä tai miehen äitiä ei äitienpäivänä tavata yleensä, koska kummankin luokse on välimatkaa. Anoppi asuu lähempänä mutta ei meillä sielläkään tapana oo poiketa. Mummot saa aina jotakin postin välityksellä ja sitten soitellaan itse päivän aikana.

Sellainen päivä, tärkeä päivä. Kivaa, kun on poikkeuksia arkeen välillä. Kirjoitan äitiydestä enemmän ehkä vielä jonain toisena päivänä, saa nähdä.

2-vuotisneuvolassa

Leanderin kanssa käytiin 2-vuotisneuvolassa. Vähän se jännittikin tavallaan, koska aikoinaan 2-vuotisneuvolassa samainen täti kiinnitti Leopoldin puheeseen huomiota. Mä en ollut ajatellut, että Leopoldin puheessa ois varsinaisesti mitään vikaa, vähän omalaatuisesti se kyllä sanoi sanoja mutta ajattelin, että se sallitaan 2-vuotiaalle.

Leopold kävi sitten ylimääräisessä neuvolassa 2,5-vuotiaana, jolloin lähti myös lähete puheterapiaan omalaatuisen puheen vuoksi. Leopold ymmärsi kyllä kaiken ja sanoja oli ikätason mukaisesti mutta sanojen tuotossa oli paljon ongelmaa ja puhe oli kyllä tosi epäselvää yhdessä vaiheessa ja on vähän edelleen. Puhe on kyllä puheterapian myötä selkiytynytkin paljon. Että hyvin hoksattu kyllä neuvolan tädiltä, on ollut todella hyödyllistä, että Leopold pääsi ajoissa puheterapiaan.

Toki mitä näin äitinä oon poikia vertaillut, Leander puhuu mun mielestä enemmän ja selkeämmin mitä Leopold samanikäisenä. Toki tiettyjä epäselvyyksiä on, joten mietiskelin, että noinkohan toisen pojan kohdalla sama homma toistuu.

Noh, Leander ei tokikaan halunnut tehdä neuvolassa mitään. Vastasi tyynen rauhallisesti tädille ei, kun tätä pyysi potkaisemaan palloa tai pinoamaan tornin. Tornin teki sitten myöhemmin. Kirjasta kuvia katsoivat, kovin montaa sanaa Leander ei suostunut sanomaan, kun tokaisi ei ja napsautti kirjan kiinni. Ilmeisesti oli kuitenkin hyväksytty suoritus, kun täti sanoi, että kolmevuotiaana uusiks.

Tykkään meiän neuvolan tädistä, on ollut sama siitä asti, kun odotin Leopoldia. Toki joku muu aina välillä, loma-aikoina lähinnä mutta pääosin raskaudet, keskenmenot ja poikien kasvu on käsitelty saman ihmisen kanssa. Ja vieläpä ihan mukavan ihmisen. Aina en oo ihan samaa mieltä tädin kanssa mutta toisissa asioissa häneltä saa hyviäkin neuvoja ja on lisäksi myötätuntoinen ja sellainen mun tyylinen. On kiva asioida neuvolassa.

Tosin tällä kertaa, kun olisin vähän kaivannut enemmän neuvoja Leanderin kanssa, täti ei oikein ollut jutussa jyvällä. Sen neuvot oli suoraan sanottuna huonoja eikä meidän tilanteeseen sopivia. Se vähän ärsytti. Täällä toimii kyllä neuvolassa perheohjaaja, saatankin kilauttaa hänelle. Jos irtois jotain enempi ja hyödyllisempää.

Leander kasvaa hyvin, on sen pituinen, mitä pojat yleensäkin 2-vuotiaina ja painokäyrä on vähän laskusuunnassa, mikä nyt sinänsä ei lainkaan haittaa, koska paino menee pluskäyrillä. Tasaista ja hyvää kasvua kuitenkin.

Jännästi pojat on eri mallisia. Leopold on aina ollut pitkä ja hoikka. Pituus menee pluskäyrällä, paino miinuskäyrällä. Tosin 4-vuotisneuvolassa Leopold oli täsmälleen ihannepainossaan. Leanderin pituus seurailee nollakäyrää ja paino on pluskäyrällä. Poika on sellanen jämäkkä ruumiinrakenteeltaan, ei ollenkaan kuikelo veljensä tavoin.

Vappua

Meilläkin juhlittiin vappua. Tai no, ei kai varsinaisesti juhlittu. Vietettiin. Ohessa kuvia, jotka kuvaavat varsin erinomaisesti, millainen meidän vappu oli. Pukujuhlaa, sähäkkää menoa, epätarkkuutta, hauskoja hetkiä, ilmapalloja, munkkeja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toki aina on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ne kuuluvat jokaiseen päivään.

Tämä on kaikessa epätarkkuudessaan  mitä mainioin kuva. Leopold juoksee viitta hulmuten, tavarat ovat kaatuilleet ympärillä, äidin kamera ei millään ehdi ikuistamaan hetkeä tarkasti. Viitta löytyi kaapin kätköistä ja siitä tuli heti kovin rakas, samoin naamiosta. Leopold on supermiesainesta. Jos maailmassa olisi Leopoldin kaltainen supersankari, maailma olisi varmasti pelastettu jo moneen kertaan. Leanderin piti saada myös testata viitta ja naamio, ihan yhtä vakuuttunut niiden hienoudesta hän ei kuitenkaan ollut.

Meidän vappuun kuuluu olennaisesti vappupallot. Tänä vuonna Leander sai valita myös oman. Pojat ovat kumpikin kovia Frozen-faneja, Leander nykyisellään piirun enemmän kuin Leopold. Hän tykkää Elsasta ja Annasta ihan hirveästi. Hyvin nopeasti Leander oli valinnut pallonsa eikä suostunut luopumaan siitä kuin hirveän huudon kanssa. Leopold valikoi Dusty-pallon. Pallojen kanssa pojat ovat viettäneet monia hauskoja hetkiä. Ja on niistä tapeltukin, tottakai.

Äidin suosikkiasia vapussa on syöminen. Munkit maistuvat. Simaa en tänä vuonna saanut itse tehtyä, munkkeja kylläkin. Muuten sitten syötiin nakkeja, lihapullia, sipsejä, salaatteja, ihan sellaista perinteistä vappumässyä. Ehkä jonain vuonna poiketaan kaavasta mutta hyvin tämä näinkin on mennyt.

Kivaa oli. Sehän riittää. 

Mummoille äitienpäiväksi

Äitienpäivä lähestyy ja meillä on ollut poikien kanssa tapana tehdä jotain mummoille eli mun äidille, poikien isän äidille, mun äitipuolelle ja mun mummolle eli poikien isomummolle. Nää kaikki on tärkeitä ja rakkaita ihmisiä pojille ja tietysti kerromme sen usein muutenkin mutta äitienpäiväksi on kiva tehdä mummoille jotain. Me asutaan kaikista sen verran kaukana, ettei yleensä nähdä äitienpäivänä vaan vietetään se keskenämme. Siksikin on kiva laittaa yllärit postin mukana.

Yleensä askartelu on sisältänyt poikien kuvia tai jotain pojista. Viime vuonna painettiin paperille poikien käden jäljet ja tehtiin niistä kukkaset. Tänä vuonna oli jalanjälkien vuoro.

 Siinä vaihe 1 valmiina. Oli muuten homma. Olin vähän epäileväinen sen suhteen, saadaanko ainuttakaan kunnollista jalanjälkeä paperille, Leanderilta ainakaan. Sulkeuduttiin värien, papereiden ja poikien kanssa vessaan. Leopold oli ihan innoissaan ja hyvin avulias. Hänen kanssaan näytettiin mallia Leanderille, mitä ja miten tehdään. Leander oli innoissaan myös, hyvä, kun malttoi odottaa vuoroaan. Meni siis yllättävän hienosti ja sutjakkaasti. Piti kyllä olla nopea ja tehokas. Kylppäri näytti aikamoiselta touhun jälkeen ja pojat myös. Mutta vedellä siitä selvittiin.

 Sillä aikaa, kun maalailin perhosille vartaloita, pojat sai käyttää loput värit maalaamiseen. Levitin isoja papereita keittiön pöydälle ja sitten vaan hommiin. Värinä käytettiin ihan tavallisia sormivärejä, joista sekoittelin violettia, vaaleansinistä ja vaaleanpunaista.

Siinä sitten valmis tuotos, Leopoldin ja Leanderin jalanjälkiperhoset liitelemässä paperilla. Paperin takana on nopean ajattelutyön tuloksena syntynyt runo:

"Perhoset tuovat viestin tään, 

aina kun sä niitä näät,

muista kahta pientä poikasta,

joiden jalanjäljistä on

syntynyt jotain kaunista.

Samoin poikien ajatuksissa

on ihminen, jota muistella,

ilolla ja onnella ajatella.

Kiitos mummu Sinulle,

kun olet olemassa meille!"

Tarkoituksena ja tavoitteena tietenkin saada mummot liikuttumaan. Katsotaan, kuinka onnistuu tänä vuonna ;)

Potkupyörä

Tuo Leanderin potkupyörä oli kyllä aivan nappiostos. Poika rakastaa sitä. Aivan todella. On myös kehittynyt huimaa vauhtia enkä olisi ikinä uskonut, että Leander on sen kanssa niin sitkeä ja kärsivällinen. Nyt on vauhtia tullut kovasti lisää ja jätkän lempihommaa on ajella pyörän kanssa pieniä mäkiä. Isot mäet on vielä liian vaikeita mutta varmasti kesän lopulla viimeistään nekin hoituu.

Kohta päästään jo kunnolla lenkille! Leopold hallitsee oman pyöränsä jo tosi hyvin ja Leander kehittyy koko ajan. Siinä sitä kivaa kesätekemistä ja äidille liikuntaa ;)

Vastuulliset aikuiset ovat päiväkodin ja lasten onni

Kävin tosiaan vähän aikaa sitten päiväkodilla poikien vasu-keskustelussa. Se olikin ensimmäinen laatuaan ikinä. Hyvin valaiseva kokemus, jollen sanoisi.

On aina mukava jutella lapsistaan ja olinkin hyvin kiinnostunut kuulemaan, miten pojilla menee. Vienti- ja hakutilanteissa on vaihdettu kuulumisia kyllä mutta aika nopeasti ja pinnallisesti. Yleensä unohdan, mitä mun piti kysyä ja paimennan pojat vaan nopeasti pukemaan ja kotiin. Viedessä mulla on usein kiire töihin, joten ei siinäkään montaa sanaa vaihdeta. Pojat ovat tosiaan samassa ryhmässä, jossa lapset ovat jaettu isoihin ja pieniin. Isoissa on syksyllä eskariin meneviä ja Leopold, joka täyttää seuraavaksi viisi. Pienissä on yhteensä kolme suunnilleen Leanderin ikäistä sekä pari juuri neljä vuotta täyttänyttä.

Pojat ovat olleet päiväkodissa vasta muutaman kuukauden mutta ovat sopeutuneet hyvin ja sain kuulla, että poikani ovat hyväntuulisia, aurinkoisia, perustyytyväisiä ja kertakaikkisen herttaisia. Henkilökunta on heihin varsin tykästyneitä ja pojat luottavat ryhmänsä aikuisiin.

Leanderin vahvatahtoisuus ja voimakas temperamentti ei kovinkaan paljon näy vielä päiväkodissa, mikä on ihan luonnollista kyllä. Leanderia kehuttiin kovasti, pojalla on jo käytöstapojen alkeet hallussa ja hän on hyvin ilmeikäs. Sanojakin sanoo mutta ilmehtii kasvoillaan ja koko vartalollaan asiansa hyvin myöskin. Yhteen ikätoveriinsa on kovin ihastunut ja huolehtii tytöstä kovasti. Toki kiusaakin välillä, opettelee juurikin niitä hyviä käytöstapoja. Miten saa toista kohdella ja niin edespäin. Se kuulostikin jo vähän enemmän Leanderilta. Ei vaan, kyllä mä allekirjoitin kaiken, mitä lapsestani sanottiin ja oltiin Leanderin taidoissa hyvin samoilla linjoilla. Ainoastaan pottajutut sujuvat kotona erittäin paljon taitavammin kuin päiväkodissa mutta niillähän ei kiire vielä olekaan. Sanoin, ettei kiirehditä ja edetään Leanderin tahtiin.

Leopold on sosiaalinen kaveri, joten en kauheasti jännittänyt sitä, miten hän sopeutuu päiväkotiin. Ehkä sitä eniten, miten Leopold pääsee ryhmään mukaan. Hän kun on ryhmänsä pienin. Vähän Leopoldilla olikin ollut aluksi vaikeuksia päästä ryhmään mukaan ja löytää kavereita mutta asia on helpottanut ja kavereita löytynyt. Leopold on kyllä hiukan liiankin mukautuvainen ja yhdeksi tavoitteeksi hänelle asetettiin se, että oppisi pitämään enemmän puoliaan. Muutoin Leopoldilla menee hyvin, hän on taitava ja omaa hyvät keskustelutaidot. Olimme samaa mieltä myös siinä, mitä Leopold osaa ja mitä pitää harjoitella.

Oli varsin helpottavaa kuulla, että pojilla tosiaan menee päiväkodissa hyvin ja heistä pidetään. Sain myös itse palautetta, olen helposti lähestyvä äiti, jolle on helppo kertoa asioista. Myös vaikeista. Annoin itsekin palautetta, kerroin, että olen hyvin tyytyväinen lasteni päiväkotiryhmään ja ryhmän henkilökuntaan ja yhteistyömme on lähtenyt käyntiin mielestäni hyvin. Tämä kaikki on tärkeää, jotta lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Ja siltä se kyllä vaikuttaakin, niin mielellään pojat päiväkotiinsa menevät.

Tuntuu, että vasu-keskustelun jälkeen pojat on vielä helpompi viedä päiväkotiin ja ilmapiiri on ollut vielä avoimempi ja ystävällisempi. Johtuu varmasti siitä, että ilmaisin tyytyväisyyteni ja siitä, että sain kuulla pääosin positiivisia asioita lapsistani ja ajatukseni siitä, että ryhmän aikuiset koostuvat järkevistä ihmisistä, vahvistui. Poikani ovat päivän ajan hyvissä käsissä ja se on kyllä äärimmäisen tärkeää.

Yöelämä kerrossängyn tultua taloon

Poikaset on nyt viikon nukkuneet kerrossängyssä. Yöt on olleet tosi vaihtelevia. Leopold heräilee paljon ja pitäis keksiäkin jotain. En tiedä, miksi se herää. Syitähän se keksii kyllä. Sillä on jano ja pissahätä ja ei saa unta ja näkee painajaista ja haluaa yövalon pois ja haluaa yövalon päälle ja sellasta, mikä tekee ihmisen hulluksi, kun monta kertaa yössä tullaan toimittamaan jotain tälläistä asiaa. Ja pitäis suhtautua lempeydellä ja ymmärryksellä. Siinä on hyvä sitten yrittää, kun ei millään jaksaisi taas nousta. Leopold kyllä vaikuttaa tykkäävän yläsängystään mutta voihan se vähän jännittääkin, se siellä nukkuminen.

Tarroista on joskus ollut apua, ehkä nytkin voisi ottaa ne käyttöön. Paljon on päivisin juteltu ja luettu kirjoja, etenkin Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen kirjaa Nukuhan jo, Vesta-Linnea. Kirja on meidän kummankin mieleen ja herättänyt hyvää keskustelua. Seuraavalla kirjastoreissulla pitänee katsoa, mitä muita Vesta-Linnea kirjoja löytyy.

Mutta niin, unet on vähän kadoksissa taas kerran. Pienempi nukkuu välillä levottomammin ja välillä taas posottaa koko yön läpi, kuten viime yönä. Mietin jo, mahtaako olla hengissäkään, kun siitä ei kuulu mitään. Yleensä aamuyöstä kömpii viereen mutta tänään ei sitäkään. Jonkun verran palauttelen Leanderia sänkyynsä yöllä mutta jos se on kovin vaeltelevalla päällä, otan sitten viereen. Jotta saan oman unen turvaksi edes jotenkin.

Näyttäisi nyt kuitenkin siltä, että kerrossänky on vähän rauhoittanut Leanderin meininkiä, ei tarvitse harrastaa kiipeilyä enää yöllä, uni maittaa silloin vähän yhtenäisemmin. Leopold sitten taas...niin, täytyy miettiä, mikä hänen unensaantiinsa auttaisi. Leopoldhan ei nuku päiväunia ja on nyt nukkunut yöunet aika katkonaisesti, joten alkaahan se vaikuttaa pian jo päiviinkin.  

Lähtökohtaisesti olen ollut sitä mieltä, että vauva-ajan jälkeen kaikkien tulee nukkua omissa sängyissään mutta nyt on kyllä pitänyt alkaa siitä joustaa, kun ei vaan jaksa käydä töissä ja palautella lapsia öisin sänkyihinsä. Kunhan nyt nukutaan jossakin. Oman unenlaatu vaan äkkiä kärsii, kun en erityisemmin tykkää siitä, että lapset nukkuu vieressä, on kyynerpää silmässä ja varpaat takaraivossa ja joku potkii selkään tai mahaan. Mieluiten nukkuisin vain sen miehen kanssa, jonka olen itse sänkyyni aikoinaan valinnut ja päästänyt. Mutta aika aikansa kutakin, näinhän se on ajateltava. Lapset kasvaa ja jossain vaiheessa uni maistuu vain omassa sängyssä. Sitten mä kenties ikävöin sitä aikaa, kun sängyssä oli ruuhkaa ja kaksi pientä poikaa muhun liimaantuneina.

Viikonloppua

Viikonloppu hujahti ohi vauhdilla. Vapaat viikonloput meidän perheessä on aika tavallisia, ei siis tehdä mitään kovin erikoista tai erityistä. Käydään ulkona, kaupassa, leikitään. Ollaan ja touhuillaan. Joskus saatetaan kyläillä mutta mulla on sen verran vähän vapaita viikonloppuja, että ne on kivakin käyttää perheen kesken. Joskus tietty kaipaa jotain muuta.

 Ihastelen Leanderin kiharoita aina, sillä on ihan siniset silmät, tummat kiharat ja pulleat posket. Söötti lapsi. Ihan hyväkin, että se on söpö, koska aika monta kertaa tuli hermostuttua siihen viikonlopunkin aikana. Se mm. rikkoi yhden muumimukin suututtuaan. Leanderhan heittää siis tavaroita suuttuessaan, ärsyttävä tapa, ja suuttui mulle jostakin, en edes muista mistä. Muumimuki sattui käteen ja kerkes heittää sen, ennenkuin ehdin väliin. Mjääh. En nyt toki mitenkään äärettömästi rakasta muumimukejani mutta on niitä jokunen, koska ne on poikien isän mielestä sopivan kokoisia kahvimukeja. Mä juon kahvini vähän isommasta, enempi ämpäriksi luokiteltavasta astiasta. En silti soisi, että Leander heittelee niitä, tuo oli jo toinen.

No mutta kiharoiden lisäksi kuvasta voi huomioida pelin. Se on leikkien.fi-sivustolta tilattu Road Block-logiikkapeli. Ihan huikea. Leander tykkää leikkiä sillä ja keskittyy tutkimaan palikoita pitkäksikin aikaa. Leopold ratkoo tehtäviä innokkaasti ja tarvitsee aika vähän apua. Peli kasvattaa kärsivällisyyttä ja loogista päättelykykyä. Hyvää tekemistä siis. Itekin tykkään. Noita logiikkapelejä voisi hankkia lisääkin. Tuota tahkottiin taas viikonloppuna.

Oli pakko ostaa Leanderille. T-paita on kuin tehty pikkuherralle. Tekstipaidat harvemmin innostaa mua ostamaan mutta tätä ei voinut sivuuttaa. 

Ja kyllä, pojat tappelevat paljon, päivittäin ja monta kertaa päivässä. Riita syntyy ihan pienestä ja tosi nopeasti. Joskus toinen ärsyttää toista. Joskus tappelu on enemmän leikkiä, sellaista nujakointia ja painia. Mutta sitten on myös näitä hetkiä. Haleja ja pusuja. Leander sanoo olevansa Leopoldin kulta. Leopold huolehtii Leanderista. Katselen tätä kuvaa usein, vaikka se on vähän sumea ja kiireessä napattu. Se on silti ihana. Auttaa jaksamaan ja ratkomaan taas yhden riidan.

Tatuointitaiteilijaa kasvattamassa

Leander on ehtiväinen ja vilkas pieni poika. Kovin kiinnostunut tusseista myös. Tähän mennessä Leander on ehtinyt tatuoida vedenkestävällä mustalla tussilla käsivarsiinsa ja kämmenselkiinsä hienot kiemurat ja jääkaapin oveen komeat piirrustukset. Onneksi kuluivat iholta pois ja jääkaapin oven sain hinkattua puhtaaksi. Tänään sitten olikin aikamoisen reipashenkinen aamu, Leander ehti monenmoista ja koetteli äidin hermoja ihan todella. Sai myös koristeltua veljensä naaman tussilla. Sinisellä. Leopold näyttää nyt varsin nätiltä. Ihmettelin, kun Leopold kikattaa ihan hersyvästi. Tussi kuulemma kutitti. No niinpä. Päiväkodissa nauroivat ja nauru vain yltyi, kun kuulivat, että Leander toimi tatuointitaiteilijana. Hauskaahan se nyt sinällään olikin.

Huhhuh, nyt on jo tässä vaiheessa aika poikki. Palaan vielä päiväkodille poikien vasu-keskusteluun ja siitä sitten iltavuoroon töihin. Nyt on ihan semmoinen olo, että pitää hiukan ladata, että jaksaa työvuoronkin pusertaa. Leander oli menossa heti silmänsä avattuaan ja tuntuu, että koko aamun vain komentelin, ohjasin, rauhoitin, ojensin ja pistin poikaa korjaamaan tuhojaan.

Joskus pitäisi muistaa pysähtyä ja rauhoittua. Elää sitä hetkeä ja rauhoittaa tilanne. Komentelusta tulee helposti huutoa, kun itse hermostuu ja ojentamisesta nalkutusta. Eihän se taapero sitä ymmärrä, provosoituu vain, kun äiti hermostuu ja tekee lisää pönttöyksiä, kun reagoi äidin tunnetilaan. Sitten me kierretään täällä kämpässä kehää, Leander pönttöilee ja minä hermoilen.  Leopold saattaa laittaa vielä lusikkansa soppaan.

Jälkikäteen on helppoa olla viisas. Mietin kyllä usein, miten olisin voinut toimia tietyissä tilanteissa toisin. Millä tavoin itse käyttäydyin ja sainko omalla käytökselläni uhmaikäisen pöllöilemään vielä enemmän? Hakiko lapsi vain mun huomiota? Ei ole helppoa olla kasvattaja ja vanhempi, sorrun monesti samantyyppisiin virheisiin. En pysy rauhallisena, alan huutaa, menen mukaan väittelyyn, provosoidun ja sitä kautta provosoin. Ei toki aina kaikki johdu minusta mutta joskus kyllä. Siksi on hyvä miettiä ja koittaa muuttaa omaa käytöstään.

Kaikista pahin juttu mulle on kiire ja jos asiat ei tapahdu siten kuin minä haluan juuri silloin kun minä haluan. Kuulostaa pahasti uhmaikäiseltä, eikö? Joskus sitä tunteekin olevansa ihan siellä tasolla. Ja sitten pysäytetään tilanne, rauhoitutaan. Lopetan itse mäkättämisen ja hoputtamisen. Luovitaan läpi jotenkin, hengitellen, ajatellen, opastaen, erityisen tasaisella ja rauhallisella äänellä puhuen. On tässä ollut pakkokin opetella, Leopoldille siirtymätilanteet on edelleen hankalia. Tosin niin mullekin, etenkin jos on kiire. Eli voisin taas mennä itseenikin.

Kasvattajana olo ei ole helppoa. Ei mulle ainakaan. Siitä voisi kyllä kirjoittaa vaikka romaanin. Kaikesta siitä, mitä tekee, on tehnyt ja missä menee vikaan. Monessa kyllä onnistuukin. Lopulliset tuloksethan näkee toki vasta vuosien päästä. Joskus vastuu noista pienistä ihmisistä pelottaa. Miten osaan ja onnistun?

Kotiäitiyden loppu

Olin kotona reilu neljä vuotta, melkein neljä ja puoli. Eli siitä hetkestä, kun jäin Leopoldista äitiyslomalle. Kun Leopold oli reilun vuoden, alkoi tuntua hyvältä idealta kokeilla, saataisiinko pojalle sisarus. Samalla tuntui luontevalta se, että olisi kaksi pientä peräkkäin ja sitten mulla aikaa tehdä töitä taas. Ei siinä kauaa mennytkään, kun olin raskaana. Raskaus päättyi keskenmenoon juuri ennen toisen kolmanneksen alkua, samoin toinenkin raskaus. Leanderin odotusaika olikin siis aika paljon pidempi kuin oltiin ajateltu. Onhan nää henkimaailman juttuja, joita ei sinänsä voikaan suunnitella ja siitä kyllä saatiin hyvä opetus. Voidaanhan me ajatella, että joku kaksi vuotta olisi hyvä ikäero meidän lapsille mutta se on sitten eri asia, miten se oikeasti menee. No, hyvin tässä silti kävi, sillä Leanderin raskaus oli sitten onnistunut.

Ehkä kuitenkin se, että olin ollut jo aika pitkän ajan kotona pelkästään Leopoldin kanssa, keskenmenot ja niiden aiheuttama suru ja stressi sekä Leanderin nukkumattomuus ja jotakuinkin temperamenttinen luonne saivat aikaan sen, että aloin kaivata töihin aika kovasti, kun Leander ei ollut vielä yhtäkään. Enkä nyt sinänsä ole sillä tavoin kotiäitihenkinen, että olisin ehdottomasti sitä mieltä, että äidin on oltava kotona lasten ollessa pieniä. Jokainen perhe tekee oman, heille sopivan ratkaisun. Mutta niin, aloin olla todella väsynyt ja halusin ehdottomasti jotain omaa. Alunperin suunnittelin, että voisin lähteä töihin, kun Leander on reilun vuoden ja Leopold täyttää neljä. Tämän suunnitelman hylkäsin, koska Leander nukkui edelleen niin huonosti ja olin vain liian väsynyt. Ja toki Leander aivan hurjan pieni. Päätin, että tammikuussa 2015 pojat menevät päiväkotiin ja minä töihin ja laitoin päiväkotihakemuksen menemään.

Syksy oli aika vaikea. Olin väsynyt ja henkisesti poikki. Painin jatkuvasti sen ajatuksen kanssa, että mun pitäisi nauttia lasteni seurasta mutta kun oon vaan niin väsynyt. Tai parhaani tein mutta se oli useimmiten sellaista pakkopullaa kuitenkin. Suoritin päivittäiset rutiinit, käytiin puistossa, kerhoissa, tavattiin muita, halasin, pussasin, leikitin, laulatin ja nauratin mutta samalla kaipasin niin kovasti jotain muuta. Hengähdystaukoa. Jotain omaa. Olin kiukkuinen, ärtyisä ja välillä varmasti poissaoleva. Tein parhaani mutta tuskin annoin kaikkeani enää. Joinakin päivinä olin takuulla enemmän henkisesti poissa kuin läsnä. Fyysisesti paikalla toki. Ja tää kaikki tietysti väsytti entisestään, kun yritti eikä kuitenkaan ihan jaksanut.

Lisäksi tunsin toki kauheaa syyllisyyttä. Miten niin en jaksa lapsieni kanssa? Miten voin olla koko ajan näin väsynyt? Taas mä huusin niille ja vain siksi, että ne on koko ajan tossa. Koko ajan. Koko ajan. Syyllistin itseäni ja mietin, miksen voi olla enemmän kuin se, se, joka on ollut kotona jo kymmenen vuotta ja nauttii siitä edelleen. Se, joka haluaa suoda lapsillensa ajan äitinsä kanssa eikä raahaa niitä johonkin päiväkotiin. Miksi minä haluan töihin, miksen minä halua enää olla kotona?

Kai siksi, että kaikelle on vaan aikansa. Kaikelle. Niin kotiäitiydellekin ja mä saavutin pisteen jo ihan todella. Ei vaan oikein enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä töihin ja viedä lapset päiväkotiin. Uskon, että se oli todellakin oikea ratkaisu. Leopold mua ei niin huolettanutkaan, sehän jo tarvitseekin seuraa ja touhua. Leander huoletti ja huolettaa vähän edelleen siten, että Leopold sai olla pitkään kotona ja Leander ei. Vain aika näyttää, kärsiikö Leander tästä jotenkin.

Toisaalta olisi se varmasti kärsinyt kotonakin äidin kanssa, joka ei vaan oikein enää jaksanut. Ei sillä tavoin oikeasti. Oli tosi rankkaan myöntää se itselleen, se, ettei musta vaan ole enää kotiäidiksi.

Arki on nyt muuttunut ja meidän vanhempien roolit myös. Poikien isällä on paljon enemmän vastuuta ihan perusarjesta, koska mä teen vuorotyötä. Ei se silti ole valittanut. Totesi vain, että tykkää, kun vaimo on iloisempi ja onnellisempi. Ja kai sillekin on ollut vaihtelua se, että se  todella on enemmän poikien kanssa nyt ja pärjää hyvin. Tosi hyvin. Se taas on saanut mut rakastumaan taas hiukan enemmän tuohon mieheeni. Se, kuinka mutkattomasti se sujahti tähän mukaan ja tekee osansa valittamatta. Sellainen se kyllä on aina ollutkin mutta nyt sen taas on oikein huomannut.

Uusi arki onkin ollut aika mutkatonta. Mullahan ei ollut työpaikkaa mihin palata mutta tammikuusta lähtien oon ollut töissä, ihan niinkuin päätinkin. Joskus elämä meneekin, kuten haluaa. Ei aina mutta tässä asiassa. Oli varmasti oikea aika senkin puolesta. Lapset pääsi kivaan päiväkotiin samaan ryhmään ja viettävät suurimman ajan päivästä yhdestä. Se on kätevää myös ajankäytön kannalta, kun voi viedä ja hakea ne samasta paikasta. Ryhmän henkilökunta on järkevää ja vastuullista ja pojat ovat sopeutuneet päiväkodin rytmiin nopeasti ja aika vaivattomasti. Myös Leander. Se oli vähän ihme mutta hyvä niin.

Parasta on se, miten virkeäksi tunnen itseni. Toki mua väsyttää ja välillä on raskasta mutta nyt mulla on se hengähdystauko, minkä halusinkin. Töissä olen toisten aikuisten keskellä, saan nauraa ja vitsailla. Tehdä töitä, rehkiäkin välillä. Olla ajattelematta kotiasioita. Tai sitten on kiva ajatella niitä. On mukava katsoa kelloa ja miettiä, mitä pojat puuhaa. On hauskaa ajatella, että parin tunnin päästä haen ne kotiin. On ihanaa, kun lapsiaan on ikävä. Se on mukava tunne. Ei ajattele, että taas noi, hohhoijaa vaan että jee noi, kiva nähdä. Antaa hali ja pusu. Kotona sitten taas on sen verran vauhdikasta, etten kovinkaan paljon ajattele työasioita. Elämä on rikasta. Kuluttavaa. Vauhdikasta. Rasittavaa. Monipuolista. Ihan uudella tavalla mielekästä taas.

Keväisiä ulkopuuhia

Paiskinpa tuossa loppuviikosta paljon töitä ja sitten olinkin vapailla. Yksi päivystyskäynti mahtui päiviin myös. Leopoldilla nousi yhtäkkiä korkea kuume ja hän nukkui vain. Leopold ei ikinä nuku päivisin eikä nukahtele noin vain, edes kipeänä, joten lähdettiin päivystykseen. Valitti myös niska-, korva- ja pääkipua. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, vähän oli crp koholla mutta virustaudiksi diagnosoivat. Saatiin ohjeeksi lähteä herkästi takaisin, jos uneliaisuus ei hellitä tai poikaan ei saa enää kontaktia. Kyllä jätkä siitä parantui vauhdikkaasti sitten. Kuume ei enää noussutkaan ja poika oli taas virtaa täynnä.

Ja koska virtaa oli taas ja kuumeeton aika lusittu sisällä loppuun, päästiin taas pihalle. Nuo poikaset elävät kyllä pihaleikeistä ja -touhuista. On oikeesti vähän katastrofi, jollei päästä ulos. Leopold pyöräilee mielellään ja nyt Leander sai potkupyörän, johon ihastui heti. Vauhti ei vielä päätä huimaa, mutta jätkä onkin tosi sitkeä ja sinnikäs potkuttelija. Auttaa ei saa, huutaa vaan: "Minä minä minä, ei auttaa, ei auttaa." ja sitten mennään pitkin tienoota. Leopold pyöräilee meidän ympärillä sinne tänne ja Leander potkiskelee keskittyneenä eteenpäin.

 Hiekkalaatikkotouhut on aloitettu myös. Kivaa, kun ulkona on ihan uutta tekemistä. Leanderkin jaksoi kaivella hiekkahommissa. Hän myös työnteli traktoreja ja autoja pitkin pihaa. Heitteli hiekkaakin ja sekoitti veljensä hiekkalinnan rakennuksen mutta pikkuveljet vissiin vaan ovat paiseina isoveljiensä takamuksissa. Tälleen nätisti sanottuna ;)

 Leopoldin lempihommaa on katuliiduilla piirtely ja sitäkin saa taas vaihteeksi harrastaa. Leander keskittyi viime kesänä liitujen syöntiin, nyt näyttäis siltä, että pikkuherra on myös jyvällä tästä piirrustushommasta enempi.

Ihanaa, kun on kevät. Pihalla on uusia touhuja ja pojat viihtyy, kun on nuo menopelit ja hiekkatouhut. Itsellekin ulkoilu on taas erilailla mielekästä tuon loskavaiheen jälkeen. Talviulkoiluhan on hauskaa, kun pääsee laskemaan mäkeä ja tekemään lumihommia mutta tuo vaihe, kun lumet sulaa mutta vielä ei pääse hiekkalaatikolle, on aina vähän ärsyttävä ja kuluttava. Nyt vaan toivotaan aurinkoisia ja lämpöisiä kevätilmoja.

Meillä nukutaan joskus, useimmiten ei

Viime yönä pari tuntia valvoneena tämän päivän aiheeksi sopiikin hienosti unet. Uniasiat mietityttävät varmaan, jos ei jokaisessa, niin ainakin lähes jokaisessa lapsiperheessä jonkin verran. Tuskin on kovinkaan montaa perhettä, jossa nukutaan aina hyvin lasten ollessa pieniä. Tää on tietenkin olettamus, en voi tietää. Eikä kaikki toki koe asioita samanlailla. Joku voi pitää pariin kertaan heräämistä ihan normaalia, toiselle se on jo liikaa.

Meiän perheessä lapset ovat tai ovat olleet keskimääräistä huonompia nukkujia kumpikin. Tai siltä musta tuntuu, enhän mä toki tässä mitään virallisia tilastoja ole koonnut. Voi olla myös, että mun psyyke vaan kestää huonosti unettomuutta. Psyyke tässä on kovilla näiden vuosien aikana välillä ollutkin.

Leopold oli vauvana ja taaperona sellainen kohtuuhuono nukkuja. Heräili usein, nukkui pahimmillaan kaksi tuntia kerrallaan ja sitä sitten selviteltiin, mikä pojassa on vikana. Vai onko mikään. Allergioita löytyi ja atooppinen iho muttei ne heräilyjä sinällään selittäneet. Se vaan heräili aikansa, kunnes aika tarkalleen vuoden ja kolmen kuukauden iässä alkoikin yhtäkkiä nukkua. Aikamoinen fiilis oli silloin, kun useampi kokonaan nukuttu yö oli takana. Siitä lähtien Leopold on kyllä noin muutaman kuukauden välein pitänyt sellaisen herään ja vaeltelen-kauden. Nykyään poika näkee painajaisia aina aika ajoin ja heräilee keskimäärin kolme kertaa yössä, kun on painajaiskausi päällä. Ja tietenkin kaikki sairastelut ja sensellaiset vaikuttaa öihin myös, sehän on ihan selvä.

Leander sitten taas on vetänyt veljeään "paremmaksi" tässäkin asiassa. Ihan vauvana poika nukkui siten kuin vauvat nukkuvat, säännöllisen epäsäännöllisesti. Sitten alkoikin heräily. Tunninkin välein heräsi tai sitten huusi yökaudet. Kahdeksan kuukautisneuvolassa olin niin puhki ja väsynyt, että itkin sekä terveydenhoitajan että lääkärin käynnit läpi. Neuvolan vastaus yöheräilyihin oli laittaa lähete sairaalan unikouluun, jota paruin sitten myös, koska tuntui, etten haluaisi Leanderia sinne. Samalla kuitenkin tiesin, ettei voitaisi jatkaa niin tai mä olisin pian sairaalassa, en jaksaisi enää pian. Neuvola lähetti hätiin perheohjaajan ja me käytimme Leanderia yksityisellä lääkärillä tarkistaaksemme, ettei pojassa tosiaan ollut mitään fyysistä vikaa, joka aiheuttaisi heräilyn. Mitään ei löytynyt. Ja toki siis olimme kotona jo käyneet läpi lempeitä unikouluja, joita Leander ei sietänyt. Tuntui, että jätkä veti herneen enemmän nenään, jos häntä koitti jotenkin taputella tai hyssytellä yöaikaan. Vieressä ei nukkunut myöskään, se aiheutti monen tunnin valvomisen, kun poika ei vaan osannut rauhoittua. Yöimetyksenkin lopetin. Yritetty siis oli ja alkoi olla omat keinot ja jaksaminen niin vähissä, että vieläkin tuntuu pahalta edes muistella. Perheohjaaja neuvoi siirtämään Leanderin Leopoldin huoneeseen ja sitten aloitettiin perinteinen, kauhisteltu, parjattu huudatusunikoulu. Toki vähän lempeämpään malliin. Ja se auttoi. Auttoi siinä määrin, että yöheräilyt väheni yhteen-kahteen ja yöriekkuminen jäi pois. Koin, ettei sairaalan unikoulua tarvittu ja pärjättäisiin kotonakin. En tiedä sitten, auttoiko Leanderia eniten se, että siirtyi nukkumaan veljensä kanssa vai se, ettei häntä yksinkertaisesti hyssytelty ja taputeltu ja niinsanotusti häiritty pitkin yötä. Mitään pitkiä huutomaratoneja ei tullut, vaikka niitä pelkäsinkin. Jos Leander itki pidempään, kävin sanomassa, ettei ole hätää mutta usein hän itkeskeli tovin eikä kovin pitkään edes.

Noh, Leanderin unet menevät myös vaiheittain, ihan samoin kuin veljensä. Siis että hänellä on välillä parempi vaihe, jolloin hän saattaa nukkua yöt läpeensä tai sitten huonompi vaihe, jolloin hän heräilee paljon. Tuossa 1,5 vuoden korvilla alkoi olla ensimmäiset yöt, kun Leander nukkui yön heräämättä. Siihen asti oli monenmoista, välillä hän riekkui taas tuntikausia hereillä ja välillä vaan kävi hereillä ja nukahti takaisin. Tutti poistettiin herralta reilun vuoden ikäisenä ja sekin auttoi kyllä vähän.

Uskon, että Leander on levoton tyyppi, jonka on vaikea nukahtaa takaisin, jos herää yöllä. Hän havahtuu unestaan helposti ja siinä sitä sitten ollaan. Nyt on menossa semmoinen vaihe, että hän osaa kiivetä pinnasängystään pois ja tekee sitä yökaudet. Viikonloppuna pojille onkin tulossa kerrossänky, katsotaan, miten se vaikuttaa. Paljon Leander nukkuu vieressä, aina sekään ei auta. Sitten nukutaan niinä öinä, kun nukuttaa, ja koitetaan selviytyä päivistä. Nyt on ollut aikamoista, kun itsekin on töissä mutta onneksi tietää sen, että Leanderkin pystyy nukkumaan yöt. Jostain syystä hän ei vaan aina nuku. Raskastahan se on silloin, jos pojat heräilevät vuorotellen. Tai jos Leopoldilla on ollut huonojen öiden vaihe ja perään Leanderilla tai toisinpäin. Nukkuu ne onneksi joskus samaankin aikaan. Se ajatus lohduttaa.

Henkisesti ja fyysisesti on kyllä välillä aika poikki. Työssä olo on kyllä auttanut henkisesti siten, että on ollut jotain omaa ja jotain muuta kuin se kotielämä. Että vaikka väsyttää, elämässä on enemmän sisältöä nyt kuin kotiäitinä. Joskus ollaan leikillisesti, puolitosissaan, mietitty, että kolmatta ei kyllä uskalleta, koska ne on olleet nyt malleja huono nukkuja ja huonompi nukkuja. Kolmas olisi ehkä sitten huonoin nukkuja ja voi olla, ettei vaan jaksaisi. Kroppa on ollut niin kovilla tässäkin jo ja mieli vielä enemmän.

Uskontoa aamutuimaan

En ole milläänlailla aamuihminen. Mua on aina ihmetyttänyt lapsieni kyky touhottaa, höpöttää ja mennä siitä samasta hetkestä, kun ne avaavat aamulla silmänsä. Mulla menee vähintään tunti, ehkä kaksi, ennenkuin oon pystyväinen kovinkaan järjelliseen toimintaan.

No, jostain syystä myös päivän filosofiset tai vaikeat aiheet mietityttävät Leopoldia juuri aamuisin. Juuri silloin, kun mä vielä raottelen silmiä sohvalla ja koitan sisäistää ajatuksen aamusta. Siitä, että nyt ollaan hereillä ja jotain pitäisi tapahtua. Kykenen kommunikoimaan lähinnä murahteluilla ja olen tavallistakin ameebamaisempi.

Tänä aamuna sama juttu. Minä haukottelen ja rapsuttelen päänahkaani, aukaisen televisiota, jotta lapset saa tuijottaa pikku kakkosta ja äiti herätä ja mietin väsyneesti, että kyllä tää tästä lähtee...iiiiihaaaan kohta. Kun: "Äiti, kuoleeko ihminen elämässään?" Leopold kysyy ja katsoo mua odottavasti. Hmm...yyhmmm...jaaa. Räpyttelen silmiäni. Mietin jotain järkevää vastausta ja päädyn selittämään, että kyllä jokainen ihminen kuolee jossain vaiheessa, kukaan ei voi elää ikuisesti ja sen semmoista jaadajaadaa, mikä nyt minun korvaani järkevältä kuulostaa. Sillai lapsen tasoisesti kuitenkin, tiedättehän.

"Mutta kyllähän se yksikin mies nousi kuolleista, kun se enkeli heitti kiven siitä luolan suulta!" Leodolp huudahtaa ja minä yritän yhdistellä piuhoja toisiinsa. "Tarkoitatko Jeesusta?" kysyn. "Joo. Eikö se sitten kuollutkaan? Miksei se kuollut?" Poika tiedustelee ja luo muhun äärimmäisen syyttävän katseen: "Sä just sanoit, että kaikki kuolee. Miten tää on muka sit NIIIN eri asia?" Ja silmien pyörittelyä ton viimesen lauseen kohdalla, josta mietin, onko lapseni humpsahtanut teiniksi yön aikana. Ja kuulosti kyllä niin minulta, sieltä tuli omat sanat ja äänensävy naamalle taas.

Mutta niin. Taitavasti rakennettu ansa. Eihän mulle tullut edes Jeesus mieleen. Pienessä mielessä se taisi olla koko ajan. Alapa selittää siinä sitten, kun en yhtäkkiä muistanut kyseisestä tyypistä yhtään mitään. Aikaa voittaakseni kysyin, päiväkodissako te ootte näitä jutelleet ja ehdotin, että äiti keittäisi kahvia ja tehtäis aamupalaa, ennenkuin jatketaan keskustelua. Uskontakeskusteluun tarvii ihan selkeesti vähän kirkkaamman mielen ja murua rinnan alle.

Ja murkinan ääressä sitten keskusteltiin. Äiti kaiveli mielensä lokeroista jotain järkevien lauseiden tapaisia ja poika kyseli. Poika kuitenkin vaikutti tyytyväiseltä mun selittelyihin aiheen tiimoilta ja jäi pohtimaan jatkoa. Se on kyllä aina sellainen, miettii jotain juttua, kysyy siitä, miettii vastausta ja kysyy siitä sitten aikanaan. Luultavasti silloin, kun on kiire tai muuten huono hetki tai äitiä väsyttää erityisen paljon. Muistan eräänkin kerran, kun se kysyi juuri erääseen mielettömään kiirehetkeen, että mikä tekee tytöistä tyttöjä ja pojista poikia. Niin. Ootapas nyt, kun kootaan ne ajatukset eka...

Pojat

Perheeni miehet palasivat siis eilen kotiin. Leander epäluuloisena ja varautuneempana luonteena mulkoili mua jokusen hetken ja sain sitten vasta halauksen ja suukon ja sitten poika jäikin siihen äidin läheisyyteen. Leopold saapui sisään tasaisesti pölisten, riisui ulkovaatteensa ja pälätys edelleen kuuluen meni poikien huoneeseen leikkimään. Huikkasin takaisin halaamaan. "Ai niin" huokasi tuo melkein 5-vuotias.

Siinäpä kuvastuu oikeastaan poikien ero. Leopold, tuo letkeä esikoiseni, on hyvinkin mutkaton tyyppi, kova puhumaan, vaikkei kukaan kuuntelisi ja jonkin sortin professorimiehiä. Mietiskelee paljon asioita, kyselee vähintään yhtä paljon ja esittää tarkkanäköisiä huomioita. Leopoldilta palaa käpy lähinnä siirtymätilanteissa tai jos asiat tulevat hänen eteensä turhan yllättäen. Veljensä kanssa toki tappelee päivittäin ja PALJON, koska Leander on...no Leander. Sen kanssa ei voi elää tappelematta vähintään muutaman minuutin välein. Leopold on visuaalisesti lahjakas, tekee isoja palapelejä ja värittää, piirtelee. Viettää näissä puuhissa pitkiäkin aikoja. Liikkuu myös paljon, pyöräilee ja harrastaa breakdancea. Ulkona Leopoldia kiinnostaa kaikki. Hän hyppii, juoksee, ryömii, tonkii, heittäytyy, käyttää koko kroppaansa. Kuuntelee mielellään itse keksittyjä tarinoita ja nauttii, kun hänelle luetaan kirjoja. On mielikuvitusrikas ja tämä näkyy öisin. Leopold näkee paljon painajaisia. Se sitten heijastuu meidän kaikkien yöuniin. Leopold on reipas ja hyväntuulinen pikkupoika, vähän höhlä ja kuitenkin tosi fiksu. Professormiehiä, kyllä vaan.

Leander, tuo rakas kuopukseni, piikki lihassani, vaikkei ole kahtakaan vuotta. Leopoldin vauva-aika oli raskas ja vaikea, esikoiseksi hän oli aikamoinen paketti kovien mahakipujen, allergioiden ja uniongelmien vuoksi. Leanderilla oli mahakivut ja allergiaepäilyt lievänä ja uniongelmat sitten vielä pahempana kuin veljellään. Luulin aina, ennen Leanderia, että Leopold oli touhukas vauva ja energinen taapero. Vielä mitä. Leopold meni kyllä kovaa ja aikaisin, eteenpäin. Leander vastaavasti kovaa ja ylöspäin. Hän kiipesi ennenkuin käveli ja kävelyn opittuaan onkin juossut. Lujaa. Päinvastaiseen suuntaan kuin muut. Ja kiipee kuin apina. Oikeesti. Ja koska kiipes, ennenkuin käveli, ei mitään järkeä päässä. Ei mitään. Leanderilla on myös kova ääni. Jota hän käyttää. Paljon. En tiedä, mistä tuo poika on temperamenttinsa napannut mutta sitä on. Jätkässä on luonnetta, jollei mitään muuta. Nyt kun Leander lähestyy kahta ikävuotta, hän on aikamoinen kiukkupussi. Repii, raastaa, raivoaa, itkee, huutaa, lyö, nipistää, potkii ja heittää tavaroita. Heittää paljon tavaroita. Heti kun hermostuu vähänkin, lähtee kaikki lähistöllä olevat tavarat päin muiden näköä. Ja on sitä kuulkaa kitketty pois. Leander kiipeää edelleen joka paikkaan ja suorittaa kaikenmoisia tehtäviä, joita äidin mielestä ei todella tarvitsisi tehdä. Tämä oli pahinta tuossa 1,5 vuoden korvilla, Leander teki väsymättä kaikenlaisia hölmöjä juttuja ja äiti oli kyllä ihan ääriväsynyt. Nyt on onneksi vähän helpottanut, johtuen ehkä siitä, että Leander on päivähoidossa 4-5 päivää viikossa. Ei kerkee höntsäillä kotona niin paljon.

Tietenkin Leander on samalla mitä hurmaavin pikkupoika. Päivähoidosta kuvailevat naperoa aurinkoiseksi ja aina hyväntuuliseksi. Leander mulkoili väkeä siellä ensimmäisen kuukauden ja sen jälkeen suli ja sopeutui joukkoon. Äiti tunnistaa jollain tapaa sanat aurinkoinen ja hyväntuulinen, toki Leander on niitäkin. Erittäin aurinkoinen tungettuaan uunin täyteen pyykkiä.  Hyvinkin hyväntuulinen viskottuaan kaikki äidin terveyssiteet vessanpönttöön. Ketäpä nuo nyt ei huvittaisi?

Pojissa on siis eronsa. Leander toki tuosta varmasti rauhoittuu. Ehkä. Näin toivon. Pojat tappelevat tällä hetkellä tosi paljon, johtuen siitä, että Leander on niin röyhkeä ja kova haastamaan riitaa ja sekoittamaan, aivan takuulla tahallaan, Leopoldin leikit. Kyllähä pojat ovat sitten tärkeitäkin toisilleen, ei ole enää toista ilman toista. Kyllä täällä kaikuu ilo ja nauru, yhtä usein kyllä myös itku ja raivo. Josko se tasaantuisi, kun Leander oppii enemmän ihmiseksi ja saadaan kitkettyä tuo satuttaminen pois. Vaikka kai veljekset aina jonkun verran tappelevat fyysisestikin. Näin luulisin.

Yksinolo on joskus tarpeen

Teen vuorotyötä ja olen ollut pääsiäisen töissä. Tänään ansaitulla vapaapäivällä. Pojat lähtivät isänsä kanssa pääsiäisen viettoon isän sukulaisten luo, oon siis tehnyt töitä ja saanut muut ajat käyttää, miten haluan. Se on ollut ihanaa. Olen aina nauttinut yksinolosta mutta nykyään olen harvoin edes vessassa yksin. Pääsiäisen olen pitkälti käyttänyt niin, että työvuoron jälkeen olen puuhaillut asioita, joista pidän ilman, että kukaan keskeyttää tai vaatii jotakin tai haluaa huomioni. Antoisaa vaihtelua. Yöt olen saanut nukkua, meidän perheessä yöunet ovat useimmiten yliarvostettua turhuutta mutta niistä lisää myöhemmin.

Joskus tuntuu, ettei äiti saisi kaivatakaan omaa aikaa ja rauhaa tehdä omia asioitaan. Tai sitten lapsia pitäisi ikävöidä joka hetki, pitäisi kuuluttaa, että onhan se kiva, kun ne on muualla mutta ai että, kun mulla on niitä niin hirveä ikävä, tulisivat jo takaisin, itkettää. Tai mieluiten asia pitäisi tietysti esittää niin, että olisihan se oma aika kivaa mutta en voi sellaista edes ajatella, kun kaipaan lapsia niin kauheasti. En osaa olla yksin enää, koska lapset. Pyh, sanon minä. Ihmiselle tekee hyvää olla itsekseen ja äitikin lienee vain ja ainoastaan ihminen.

En minä ole kaivannut lapsiani mitenkään erityisen paljon tässä kolmen päivän aikana. Mietin tokikin, mitä ne tekee ja asiaa olen kysynytkin. Olen kysynyt, meneekö hyvin ja kun olen saanut vastauksen: "menee", on se mua tyydyttänyt. En ole itkua tihrustanut, kävellyt ympyrää, lojunut toimettomana lapsiani kaivaten tai mitään muutakaan sen tyyppistä. Onhan se kiva, että ne tulee tänään kotiin, tietysti pussaan ja halaan ja kuuntelen höpinät. Aloitan sen arjen taas uudestaan ja se on mukavaa, koska lapset nyt ovat olemassa. Vähän kaihoten jo toki mietin, että ens yönä rumbataan taas mutta kolme yötä nukkuneena olenkin levännyt. Eiköhän tässä taas jaksa.

Ihmiselle, äidillekin, tekee välillä hyvää saada hengähdystauko omasta elämästään. Tai ainakin elämänsä osasta. Töistäkin saa lomaa välillä, miksei sitten lapsistaankin siten, että antaa toisen vanhemman huolehtia niistä jokusen päivän. Siinä tapauksessa tietenkin, että toinen vanhempi on. Yksinhuoltajilla pitäisi olla oikeus myös hengähdystaukoon. Tietysti tiedän, ettei kaikilla perheellisilläkään ole olosuhteista ja vanhempien asenteista ja ajatuksista riippuen. Ei kaikki kai edes kaipaa. Vaikka mä sanon, että pitäisi kaivata.

Toiset sanovat, etteivät osaa olla yksin. Ei ole tarvetta. Kyllä mä sen jollain tasolla ymmärränkin, ollaanhan me erilaisia. Hyvää se silti tekisi, kun touhuaisi ihan sellaisia omia puuhia, joista itse tykkää. Pian hämärtyy se, mistä itse tykkää ja kaikki se tykkääminen tulee osaksi sitä perhettä jotenkin. Enhän mäkään toki tässä kolmen päivän aikana ole mökittänyt kotona pelkästään, töissä kohtaan monen monta ihmistä ja olen läsnä heille ja huolehdin heidän tarpeistaan. Sekä pulisen työkavereiden kanssa. Sen, ja perhe-elämän, vastapainoksi on ollut mahtavaa tulla kotiin, laittaa soimaan sellainen musiikki, josta MINÄ ITSE tykkään (eikä kukaan sano, että voi miks me kuunnellaan tällästä, laita mieluummin Hevisaurusta tai Robinia) ja sitten olla vain, tehdä mitä haluan, lukea turhia uutisia koneelta, keskittyä rauhassa kirjaan tai vaikka vain tanssahdella. Yksin.  Nautinnollista.

Nyt taidan vähän siivota. Siivous on meidän perheessä se juttu, jota ensimmäisenä aina lykätään. Vaikka ensimmäisenä olisikin paras tarttua toimeen. Sanomattakin siis selvää, että näiden kolmen päivän aikana en ole turhia aikoja siivoukseen kuluttanut, vaikka olishan se ollut helppoa, kun olis saanut rauhassa sitäkin tehdä. Mutta jospa nyt. Ja sitten ne jo tuleekin kotiin ja asunto täyttyy riemusta ja energiasta.

Jostakin on aloitettava

Olen pitänyt blogia, muutamaakin, joskus. Niissä on käynyt, kuten joskus käy, eli syystä tai toisesta ne kaikki ovat menneisyyttä nyt. Pitkään mielessä on ollut uuden blogin tekeminen. Alusta aloittaminen. Kirjoittaminen on mulle tärkeää ja olen kaivannut blogin pitämistä. Katsotaan, miten tämä lähtee käyntiin.

Blogissa on kaikenlaista minun elämästäni ja poikieni Leanderin ja Leopoldin edesottamuksista. Varmaan aika tavallista jorinaa, sellaista, mitä lapsiperheen arjesta voi kertoa. Poikani ovat vilkkaat ja aikaansaavat lähes 2- ja 5-vuotiaat veljekset, joten touhua ja tekemistä riittää. Aiheet eivät ihan nopeasti lopu kesken, koska pojat pitävät hyvän huolen siitä, että äidillä riittää säpinää.

Blogin nimi on lainattu Erinin kappaleesta On elämä laina, koska sitähän se elämä loppukädessä on. Tässä sitä kulutetaan, kun se on meille annettu mutta kukaan ei ole täällä ikuisesti. Tuon ajatuksen koitan pitää mielessäni silloin, kun väsyttää, kyllästyttää tai arki kuluu vauhdilla. Joskus on hyvä pysähtyä.

Toivon blogin suovan minulle näitä pysähtymisen hetkiä, muistiin merkittyjä arkipäivän iloja ja suruja. Arki on joskus harmaata, joskus hyvinkin värikästä. Poikieni kanssa aika usein suhteellisen hullunkurista.