Apua ja tukea

Väsyttävä aika jatkuu edelleen. Meidän kunnassa toimii neuvolan yhteydessä perheohjaaja, joka on matalan kynnyksen tukitoimi. Ennalta ehkäisevää palvelua. Ohjaajan voi ottaa yhteyttä monenlaisissa lapsiin, perheeseen ja parisuhteeseen liittyvissä asioissa. Ohjaaja tulee useimmiten kotiin juttelemaan ja arvioimaan tilannetta. Ohjaa eteenpäin, jos tarvitsee tai neuvoo ja tukee itse, jos se riittää. Oon ottanut kummankin pojan uniasioissa ohjaajaan yhteyttä ja saanut toimivia vinkkejä sekä ennenkaikkea keskusteluseuraa. Pidän ohjaajasta paljon ja mua helpottaa, kun saan jonkun ammattilaisen kanssa käydä asioita läpi ja miettiä, miten tekisin toisin.

Niinpä sitten kysyin häneltä vinkkejä ja apuja poikien kasvatukseen, kun tuntui, ettei omat kyvyt enää riitä. Paljon siinä keskustelun aika tajusin itsekin, mitä voisi tehdä toisin ja sain myös hyviä vinkkejä ja toimintamalleja, joita voisi kokeilla.

Mua itseäni häiritsee eniten, jollei mulla ole mitään keinoa, jolla vastata vaikka siihen, kun Leander sylkee. Tai heittää tavaroita. Nyt mulla on keinoja ja ne pitää mut tilanteessa rauhallisena ja silloin se lapsen kiukku on helpompi kestää. Kuohahdan ja suutun helposti ja sitten jankkaan tollaisen taaperon kanssa typeristä asioista. Pitäisi vaan pysyä rauhallisena.

No nyt on sitten koitettu toimia uusien ohjeiden mukaisesti. Parasta on ehkä se, että mun hermot pysyy kurissa paremmin ja osaan paremmin ottaa sen lapsen kiukun vastaan. En tietenkään aina, jos jotain olen, niin epätäydellinen.

Oon aina miettinytkin niin, että lasten kasvaessa ja kehittyessä myös vanhemmman täytyy kasvaa ja kehittyä. Tuo ajatus vaan aina unohtuu välillä. Nyt pidän sen taas mielessä ja kehitän ennen kaikkea itseäni.

On tää silti aikamoista. Töissä on uusia kuvioita, pitäisi opetella uusia hommia ja sitten lasten kanssa on kädet täynnä. Lapset jäi kyllä juuri isänsä kanssa lomalle. Itse teen töitä läpi kesän mutta ei se haittaa. Jo se helpottaa, kun ei tarvitse muutamaan viikkoon kiirehtiä lapsia päiväkotiin. Josko väsymyskin vähän laantuisi tässä.

Väsyttävää

Pojat tarjoilee nyt haastetta äidille. Leander on tokikin 2-vuotisuhmassaan pelkkää tulta ja tappuraa. Jatkuvasti taistellaan siitä, että ei lyö, ei raavi, ei sylje, ei heitä tavaroita, ei sano ketään tyhmäksi jne. Jollain tapaa erittäin raivostuttavaa, että jus tollanen kaks vuotta täyttänyt osaa sanoa "tyhmä äiti". Häh? Mitä ihmettä? Ja tuo sylkeminen. Aivan äärettömän ärsyttävää. Poika on pieni villipeto aina välillä. Tietenkin se on myös aivan hellyyttävä ja kovin rakastava. Leander on aina ollut suurten tunteiden mies ja nyt lyö taas aikamoisesti yli.

Leopold sitten taas, minun letkeä poikani, joka ei oo koskaan jaksanut kiukutella kovin kauaa. Pahimmat väännöt on käyty siirtymätilanteissa ja nekin helpotti hetkeksi, kun tehtiin säännöt uloslähtöön ja sarjakuvatarina siitä, mitä ja miten Leopold pukee. Kesää kohti mentäessä Leopoldin haastavat uloslähdöt helpottuvat aina muutoinkin, koska ei tarvitse pukea niin paljon. No mutta kuitenkin, onhan Leopoldilla toki ollut uhmansa ja kautensa mutta nyt se on saanut jonkun aivan uuden vaihteen silmään.

Se nimittäin tahtoo. Heti. Kaiken. Jonka. Se. Justiinsa. Siinä. Hetkellä. Keksii. Ja kun se ei tietenkään saa, se huutaa. Karjuu. Itkee. Huutaa polla punaisena. Lyö. Huutaa. Ulvoo. Eilen se sanoi, että tahtoo pitsaa. Ihan keskustelusävyyn. Sanoin, ettei tänään. Ihan keskustelusävyyn. Alkoi jumalaton huuto ja meuhkaaminen. Ihan on taas sellaista meininkiä, että hän sanoo hyppää ja meidän muiden pitäis olla jo menossa ja kun tietenkään tämä melkein viisivuotias ei määrittele tiettyjä asioita meidän perheessä vain koska tahtoo, seurauksena on kauhea raivari.

Väsyttävää. Pojat tappelee keskenään, ne tappelee minulle, ne tappelee isälleen, ne tappelee ja tappelee. Näinä päivinä on kyllä taas vaikea tarttua hetkiin. Pitäisikin tarrautua niihin entistä kovemmin, jotta saisi voimaa jatkaa ja kuljettaa tämän sirkuksen perille. Purra hammasta ja muistaa ohjenuorani siitä, että elämä on vain laina. Kaikelle on aikansa. Kohta taas helpottaa. Niin toivotaan.

Jokunen sana äitiydestä

Olen aina halunnut äidiksi. Muistan, että yksi mun haaveistani jo aika pienestä tytöstä lähtien koski lapsia. Unelmoin, että saisin joskus tyttövauvan. Unelmoin myös monesta lapsesta, ainakin neljästä. Uskoin olevani luotu suurperheen äidiksi ja mun suuri huolenaihe oli ensinnäkin se, etten löytäisi sopivaa miestä lasteni isäksi ja toisekseen se, etten saisi lapsia.

Noh. Sopivan tuntuinen mies löytyi ja aikakin tuntui olevan suhteellisen otollinen raskaudelle. Ei nyt täydellinen mutta halu saada vauva oli jo niin suuri, että vauvalle annettiin lupa tulla. Ja sieltä se sitten tuli. Raskausaika ei todella ollut mitään mun suosikkia. Voin pahoin ja sitten se oli kauhean työlästä. Olin niin innokas näkemään vauvan jo. Hoivaamaan sitä. Synnytys ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin, vaikkei mulla siitä suuria luuloja ollutkaan. Vauva-aika ei ollut ihan sellaista, kun olin ajatellut ja selväksi kävi se, ettei musta olisi suurperheen äidiksi. Toinen tuhosi lopullisesti ne ajatukset. En todellakaan tahtoisi neljää tai enempää lasta. Niin vaikea ja rankka paikka äitiys on mulle ollut.

Äitiys on tuonut toki mukanaan paljon hyvää ja ihanaa. Paljon iloa ja onnea. Korvaamattomia hetkiä ja muistoja. Uskomattomia asioita. Jotain, mitä ilman en pystyisi enää olemaan. Olen oppinut hirveästi uutta itsestäni, olen kehittynyt ja kasvanut. Olen paljon parempi tyyppi kuin ennen lapsia. Olen varmempi. Hauskempi. Paljon paljon onnellisempi.

Sitten on se toinen puoli. Äitiys on tuonut mukanaan myös pelkoja, mielipahaa, surua. Olen joutunut kohtaamaan rumat puoleni. Olen turhautunut, suuttunut, itkenyt, raivonnut, ollut kamala. Olen ollut niin väsynyt, etten ikinä ennen. Olen joutunut pelkäämään ja pettymään. Lähinnä itseeni. Eikä mun vanhempi lapseni ole kuin vasta täyttämästä viisi. Tässä on vielä odotettavissa paljon lisää näitä negatiivisiakin tunteita. Tietenkin myös positiivisia.

Äitiys on mulle rankin työ, mitä olen ikinä tehnyt ja mitä tulen ikinä tekemään. Olen oppinut myös muista ihmisistä äitiyden aikana paljon. Niin miehestäni, ystävästäni kuin sukulaisistani. Ne ihmiset, joihin olen eniten luottanut, ei välttämättä olekaan olleet luottamukseni arvoisia. Toisiin toki side on vahvistunut. Miehen kanssa on pitänyt opetella ihan uusia tapoja elää, olla ja kommunikoida. On jouduttu puhaltamaan yhteen hiileen, kantamaan huutavaa vauvaa ja sietämään vanhemmuuden tuoma epävarmuus, oman ajan ja tilan puute. Ja tässä sitä ollaan, edelleen yhdessä.

Eniten äitiydessä mua on ehkä vaivannut juuri se oman epävarmuuden sietäminen ja oman ajan ja tilan puute. Yhtäkkiä olenkin kokonainen maailma pienelle ihmisen alulle ja minun pitäisi tietää, mitä tehdä sille. Mennä vaiston varassa. Poimia neuvoista parhaat. Kasvattaa ja käsitellä lasta niin, etten pilaa sitä. Mikä vastuu! Se on todella pelottavaa.

Mä olen myös aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia. Tykkään olla yksin ja tehdä omia juttuja. Sellaisia, joilla ei ehkä muille ole mitään merkitystä mutta mulle on. Mun oma tila on aina ollut suuri ja sitten yhtäkkiä siinä on ihminen, jolle olen koko maailma ja sen on kokoajan, KOKOAJAN, kiinni minussa. Olen sille kaikki. Se on samalla aivan huikeaa ja ihanaa ja samalla ihan hirveää. Se on ollut suuren oppimisen ja opettelun paikka.

Vielä edelleenkin kaipaan eniten omaa aikaa ja omaa tilaa. Olen oppinut sietämään sitä, ettei kumpaakaan ole. Toki olen saamassa kumpaakin takaisin lasten kasvamisen myötä enkä toki vanhaan haluakaan palata. Sehän nyt vain kuuluu tähän hommaan, että on vastuussa toisista 24/7 ja mua tarvitaan aina. Niin sen pitääkin olla. Tietenkin. Mutta joskus se vieläkin kuormittaa.

Äitiys on niin moninaista ja siihen liittyy niin monia tunteita. Se ei ole ollut mulle helppoa. Joskus mulle on sanottu, että mun äitinä olo näyttää niin helpolta ja vaivattomalta. Olen kuin luotu äidiksi. Silloin naurattaa. Ei se ole niin. Kamppailen joka päivä kaikenlaisten tunteiden kanssa. Kaikenlaisten asioiden kanssa. Äitiys ei ole ollut mulle helppoa ja vaivatonta koskaan. Mua ei todellakaan ole luotu äidiksi. Olen kasvanut siihen ja kasvan edelleen. Se on rooli, jota opettelen loppuelämäni.

Synttärivalmisteluja

Nyt on ollut ja tulee olemaan aika kiirus. Leanderin kaksvuotissynttärit juhlitaan tässä lähipäivinä ja miten sattuikin kaikenlaista touhua, puuhaa ja tekemistä muutenkin näille päiville. Mä olen kyllä muutenkin hyvä kehittämään stressin juhlista. Suunnittelen tekeväni ajoissa ja ottavani ihan rauhallisesti ja sit kuitenkin saan aikaiseksi kiireen ja paniikin. Noh, ehkä tästäkin synttärit saadaan aikaiseksi.

Osan leipomuksista tekee mun sisko, ettei mulla ole edes kovin paljon tekemistä sinänsä. Siivoamassa saa kyllä tässä huushollissa olla ihan jatkuvasti. Että sitä riittää, jollei mitään muuta.

Leanderin synttäreiden teemana on löyhästi Frozen. Ei sillä tavoin, että joka juttu on silkkaa Frozenia vaan lähinnä kakku ja jotain herkkuja Frozenin hengessä. Musta on kiva, jos on joku teemanpoikanen, jonka ympärille vähän mietiskellä tarjottavia ja koristeluja mutta aika vähäisiksi jää tällä kertaa.

En oo mitenkään kauheen taitava leipuri, yleensä onnistun tekemään vähän sinnepäin. Kai ne ihan syötäviä on ollut aina ja monesti mun sisko on kyllä auttanut ja tehnyt osan. Se tykkää tehdä ja on paljon taitavampi kuin minä. Kakustakaan en mitään kovin haastavaa edes yritä. Kyllä siitä varmasti ihan syötävä tulee, sehän riittää.

Nyt täytyy rientää taas eteenpäin. Synttäreistä sitten vielä lisää myöhemmin. 

Äitienpäivä 2015

Yövuorossa. Aika leppoisaa, omaa aikaa ainakin. Tavallaan. No, pitänyt kirjoittaa äitienpäivästä mutta tässä ollut kaikenlaista.

Äitienpäivän aamu on meidänkin taloudessa varmaan samantyylinen kuin monessa muussakin kodissa. Isä ja lapset puuhaavat äidille aamupalaa ja äiti nukkuu, tai on nukkuvinaan. Pojat tulivat lahjojen kanssa herättämään mut aamupalalle. Meillä ei syödä sängyssä, koska vilkas taapero ja innokas leikki-ikäinen on sellainen yhdistelmä kuuman kahvin kanssa, että äitiä jännittäisi liikaa. Niinpä on sovittu, että aamupala katetaan pöytään ja lahjat saa tuoda sänkyyn. Pojat olivat kumpikin askarrelleet päiväkodissa ihanat kortit ja tehneet lisäksi isänsä kanssa sarjakuvatarinan valokuvilla. Se oli todella hieno ja hauska. Sain myös ruukkuruusun ja suklaalevyn, vaikka ollaankin poikien isän kanssa puhuttu, ettei hankita lahjoja, poikien askartelut riittää. Silloin kun Leopold oli pieni sain kyllä myös niitä lahjojakin miehen ostamana. Sitten kun Leopold tuli siihen ikään, että pystyi jo jotakin askartelemaan tai tekemään isänsä kanssa, kerroin, etten tarvitse mitään muuta lahjaa kuin sen, että elämäni miehet ovat tehneet mulle jotain yhdessä. Mies kyllä toteuttaa tämän toiveen aina hyvin. Ja sit oon sanonut, etten kokkaa äitienpäivänä yhtään, joten mies on vastuussa ruokahuollosta valitsemallaan tavalla.

Aamupalalla tarjoiltiin croisantteja ja prinsessakakkua kaupan pakastealtaasta. Mies ei ole mikään leipuri eikä ruuanlaittajakaan. Joskus tekee jotain mutta mä sitten taas tykkään kaikesta eikä pääosassa ole niinkään se mitä on vaan se, ettei mun tarvitse itse tehdä. Kakku on ihan hyvää pakasteallasversionakin. Lounaaksi oli makkarakastiketta ja makaronia ja päivällinen hoitui kebab-pitsareissulla tänä vuonna. Kelpasi. Se on pääasia, ettei mun tarvitse ideoida eikä miettiä ruokia. Teen sitä arkena koko ajan kuitenkin. Mä olen meillä päävastuussa ruokahuollosta, joten lepopäivä siitä on erittäin tervetullut.

Muuten äitienpäivän ohjelma oli sellaista, mitä me yleensäkin tehdään. Ulkoillaan ja leikitään. Paitsi että nukuin yövuoron takia pitkät päiväunet. Harvemmin nukun päiväunia.

Omaa äitiä tai miehen äitiä ei äitienpäivänä tavata yleensä, koska kummankin luokse on välimatkaa. Anoppi asuu lähempänä mutta ei meillä sielläkään tapana oo poiketa. Mummot saa aina jotakin postin välityksellä ja sitten soitellaan itse päivän aikana.

Sellainen päivä, tärkeä päivä. Kivaa, kun on poikkeuksia arkeen välillä. Kirjoitan äitiydestä enemmän ehkä vielä jonain toisena päivänä, saa nähdä.

2-vuotisneuvolassa

Leanderin kanssa käytiin 2-vuotisneuvolassa. Vähän se jännittikin tavallaan, koska aikoinaan 2-vuotisneuvolassa samainen täti kiinnitti Leopoldin puheeseen huomiota. Mä en ollut ajatellut, että Leopoldin puheessa ois varsinaisesti mitään vikaa, vähän omalaatuisesti se kyllä sanoi sanoja mutta ajattelin, että se sallitaan 2-vuotiaalle.

Leopold kävi sitten ylimääräisessä neuvolassa 2,5-vuotiaana, jolloin lähti myös lähete puheterapiaan omalaatuisen puheen vuoksi. Leopold ymmärsi kyllä kaiken ja sanoja oli ikätason mukaisesti mutta sanojen tuotossa oli paljon ongelmaa ja puhe oli kyllä tosi epäselvää yhdessä vaiheessa ja on vähän edelleen. Puhe on kyllä puheterapian myötä selkiytynytkin paljon. Että hyvin hoksattu kyllä neuvolan tädiltä, on ollut todella hyödyllistä, että Leopold pääsi ajoissa puheterapiaan.

Toki mitä näin äitinä oon poikia vertaillut, Leander puhuu mun mielestä enemmän ja selkeämmin mitä Leopold samanikäisenä. Toki tiettyjä epäselvyyksiä on, joten mietiskelin, että noinkohan toisen pojan kohdalla sama homma toistuu.

Noh, Leander ei tokikaan halunnut tehdä neuvolassa mitään. Vastasi tyynen rauhallisesti tädille ei, kun tätä pyysi potkaisemaan palloa tai pinoamaan tornin. Tornin teki sitten myöhemmin. Kirjasta kuvia katsoivat, kovin montaa sanaa Leander ei suostunut sanomaan, kun tokaisi ei ja napsautti kirjan kiinni. Ilmeisesti oli kuitenkin hyväksytty suoritus, kun täti sanoi, että kolmevuotiaana uusiks.

Tykkään meiän neuvolan tädistä, on ollut sama siitä asti, kun odotin Leopoldia. Toki joku muu aina välillä, loma-aikoina lähinnä mutta pääosin raskaudet, keskenmenot ja poikien kasvu on käsitelty saman ihmisen kanssa. Ja vieläpä ihan mukavan ihmisen. Aina en oo ihan samaa mieltä tädin kanssa mutta toisissa asioissa häneltä saa hyviäkin neuvoja ja on lisäksi myötätuntoinen ja sellainen mun tyylinen. On kiva asioida neuvolassa.

Tosin tällä kertaa, kun olisin vähän kaivannut enemmän neuvoja Leanderin kanssa, täti ei oikein ollut jutussa jyvällä. Sen neuvot oli suoraan sanottuna huonoja eikä meidän tilanteeseen sopivia. Se vähän ärsytti. Täällä toimii kyllä neuvolassa perheohjaaja, saatankin kilauttaa hänelle. Jos irtois jotain enempi ja hyödyllisempää.

Leander kasvaa hyvin, on sen pituinen, mitä pojat yleensäkin 2-vuotiaina ja painokäyrä on vähän laskusuunnassa, mikä nyt sinänsä ei lainkaan haittaa, koska paino menee pluskäyrillä. Tasaista ja hyvää kasvua kuitenkin.

Jännästi pojat on eri mallisia. Leopold on aina ollut pitkä ja hoikka. Pituus menee pluskäyrällä, paino miinuskäyrällä. Tosin 4-vuotisneuvolassa Leopold oli täsmälleen ihannepainossaan. Leanderin pituus seurailee nollakäyrää ja paino on pluskäyrällä. Poika on sellanen jämäkkä ruumiinrakenteeltaan, ei ollenkaan kuikelo veljensä tavoin.

Vappua

Meilläkin juhlittiin vappua. Tai no, ei kai varsinaisesti juhlittu. Vietettiin. Ohessa kuvia, jotka kuvaavat varsin erinomaisesti, millainen meidän vappu oli. Pukujuhlaa, sähäkkää menoa, epätarkkuutta, hauskoja hetkiä, ilmapalloja, munkkeja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toki aina on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ne kuuluvat jokaiseen päivään.

Tämä on kaikessa epätarkkuudessaan  mitä mainioin kuva. Leopold juoksee viitta hulmuten, tavarat ovat kaatuilleet ympärillä, äidin kamera ei millään ehdi ikuistamaan hetkeä tarkasti. Viitta löytyi kaapin kätköistä ja siitä tuli heti kovin rakas, samoin naamiosta. Leopold on supermiesainesta. Jos maailmassa olisi Leopoldin kaltainen supersankari, maailma olisi varmasti pelastettu jo moneen kertaan. Leanderin piti saada myös testata viitta ja naamio, ihan yhtä vakuuttunut niiden hienoudesta hän ei kuitenkaan ollut.

Meidän vappuun kuuluu olennaisesti vappupallot. Tänä vuonna Leander sai valita myös oman. Pojat ovat kumpikin kovia Frozen-faneja, Leander nykyisellään piirun enemmän kuin Leopold. Hän tykkää Elsasta ja Annasta ihan hirveästi. Hyvin nopeasti Leander oli valinnut pallonsa eikä suostunut luopumaan siitä kuin hirveän huudon kanssa. Leopold valikoi Dusty-pallon. Pallojen kanssa pojat ovat viettäneet monia hauskoja hetkiä. Ja on niistä tapeltukin, tottakai.

Äidin suosikkiasia vapussa on syöminen. Munkit maistuvat. Simaa en tänä vuonna saanut itse tehtyä, munkkeja kylläkin. Muuten sitten syötiin nakkeja, lihapullia, sipsejä, salaatteja, ihan sellaista perinteistä vappumässyä. Ehkä jonain vuonna poiketaan kaavasta mutta hyvin tämä näinkin on mennyt.

Kivaa oli. Sehän riittää.