Olen aina halunnut äidiksi. Muistan, että yksi mun haaveistani jo aika pienestä tytöstä lähtien koski lapsia. Unelmoin, että saisin joskus tyttövauvan. Unelmoin myös monesta lapsesta, ainakin neljästä. Uskoin olevani luotu suurperheen äidiksi ja mun suuri huolenaihe oli ensinnäkin se, etten löytäisi sopivaa miestä lasteni isäksi ja toisekseen se, etten saisi lapsia.
Noh. Sopivan tuntuinen mies löytyi ja aikakin tuntui olevan suhteellisen otollinen raskaudelle. Ei nyt täydellinen mutta halu saada vauva oli jo niin suuri, että vauvalle annettiin lupa tulla. Ja sieltä se sitten tuli. Raskausaika ei todella ollut mitään mun suosikkia. Voin pahoin ja sitten se oli kauhean työlästä. Olin niin innokas näkemään vauvan jo. Hoivaamaan sitä. Synnytys ei mennyt ihan niin kuin kuvittelin, vaikkei mulla siitä suuria luuloja ollutkaan. Vauva-aika ei ollut ihan sellaista, kun olin ajatellut ja selväksi kävi se, ettei musta olisi suurperheen äidiksi. Toinen tuhosi lopullisesti ne ajatukset. En todellakaan tahtoisi neljää tai enempää lasta. Niin vaikea ja rankka paikka äitiys on mulle ollut.
Äitiys on tuonut toki mukanaan paljon hyvää ja ihanaa. Paljon iloa ja onnea. Korvaamattomia hetkiä ja muistoja. Uskomattomia asioita. Jotain, mitä ilman en pystyisi enää olemaan. Olen oppinut hirveästi uutta itsestäni, olen kehittynyt ja kasvanut. Olen paljon parempi tyyppi kuin ennen lapsia. Olen varmempi. Hauskempi. Paljon paljon onnellisempi.
Sitten on se toinen puoli. Äitiys on tuonut mukanaan myös pelkoja, mielipahaa, surua. Olen joutunut kohtaamaan rumat puoleni. Olen turhautunut, suuttunut, itkenyt, raivonnut, ollut kamala. Olen ollut niin väsynyt, etten ikinä ennen. Olen joutunut pelkäämään ja pettymään. Lähinnä itseeni. Eikä mun vanhempi lapseni ole kuin vasta täyttämästä viisi. Tässä on vielä odotettavissa paljon lisää näitä negatiivisiakin tunteita. Tietenkin myös positiivisia.
Äitiys on mulle rankin työ, mitä olen ikinä tehnyt ja mitä tulen ikinä tekemään. Olen oppinut myös muista ihmisistä äitiyden aikana paljon. Niin miehestäni, ystävästäni kuin sukulaisistani. Ne ihmiset, joihin olen eniten luottanut, ei välttämättä olekaan olleet luottamukseni arvoisia. Toisiin toki side on vahvistunut. Miehen kanssa on pitänyt opetella ihan uusia tapoja elää, olla ja kommunikoida. On jouduttu puhaltamaan yhteen hiileen, kantamaan huutavaa vauvaa ja sietämään vanhemmuuden tuoma epävarmuus, oman ajan ja tilan puute. Ja tässä sitä ollaan, edelleen yhdessä.
Eniten äitiydessä mua on ehkä vaivannut juuri se oman epävarmuuden sietäminen ja oman ajan ja tilan puute. Yhtäkkiä olenkin kokonainen maailma pienelle ihmisen alulle ja minun pitäisi tietää, mitä tehdä sille. Mennä vaiston varassa. Poimia neuvoista parhaat. Kasvattaa ja käsitellä lasta niin, etten pilaa sitä. Mikä vastuu! Se on todella pelottavaa.
Mä olen myös aina ollut itsekseni viihtyvää sorttia. Tykkään olla yksin ja tehdä omia juttuja. Sellaisia, joilla ei ehkä muille ole mitään merkitystä mutta mulle on. Mun oma tila on aina ollut suuri ja sitten yhtäkkiä siinä on ihminen, jolle olen koko maailma ja sen on kokoajan, KOKOAJAN, kiinni minussa. Olen sille kaikki. Se on samalla aivan huikeaa ja ihanaa ja samalla ihan hirveää. Se on ollut suuren oppimisen ja opettelun paikka.
Vielä edelleenkin kaipaan eniten omaa aikaa ja omaa tilaa. Olen oppinut sietämään sitä, ettei kumpaakaan ole. Toki olen saamassa kumpaakin takaisin lasten kasvamisen myötä enkä toki vanhaan haluakaan palata. Sehän nyt vain kuuluu tähän hommaan, että on vastuussa toisista 24/7 ja mua tarvitaan aina. Niin sen pitääkin olla. Tietenkin. Mutta joskus se vieläkin kuormittaa.
Äitiys on niin moninaista ja siihen liittyy niin monia tunteita. Se ei ole ollut mulle helppoa. Joskus mulle on sanottu, että mun äitinä olo näyttää niin helpolta ja vaivattomalta. Olen kuin luotu äidiksi. Silloin naurattaa. Ei se ole niin. Kamppailen joka päivä kaikenlaisten tunteiden kanssa. Kaikenlaisten asioiden kanssa. Äitiys ei ole ollut mulle helppoa ja vaivatonta koskaan. Mua ei todellakaan ole luotu äidiksi. Olen kasvanut siihen ja kasvan edelleen. Se on rooli, jota opettelen loppuelämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti