Leander on ehtiväinen ja vilkas pieni poika. Kovin kiinnostunut tusseista myös. Tähän mennessä Leander on ehtinyt tatuoida vedenkestävällä mustalla tussilla käsivarsiinsa ja kämmenselkiinsä hienot kiemurat ja jääkaapin oveen komeat piirrustukset. Onneksi kuluivat iholta pois ja jääkaapin oven sain hinkattua puhtaaksi. Tänään sitten olikin aikamoisen reipashenkinen aamu, Leander ehti monenmoista ja koetteli äidin hermoja ihan todella. Sai myös koristeltua veljensä naaman tussilla. Sinisellä. Leopold näyttää nyt varsin nätiltä. Ihmettelin, kun Leopold kikattaa ihan hersyvästi. Tussi kuulemma kutitti. No niinpä. Päiväkodissa nauroivat ja nauru vain yltyi, kun kuulivat, että Leander toimi tatuointitaiteilijana. Hauskaahan se nyt sinällään olikin.
Huhhuh, nyt on jo tässä vaiheessa aika poikki. Palaan vielä päiväkodille poikien vasu-keskusteluun ja siitä sitten iltavuoroon töihin. Nyt on ihan semmoinen olo, että pitää hiukan ladata, että jaksaa työvuoronkin pusertaa. Leander oli menossa heti silmänsä avattuaan ja tuntuu, että koko aamun vain komentelin, ohjasin, rauhoitin, ojensin ja pistin poikaa korjaamaan tuhojaan.
Joskus pitäisi muistaa pysähtyä ja rauhoittua. Elää sitä hetkeä ja rauhoittaa tilanne. Komentelusta tulee helposti huutoa, kun itse hermostuu ja ojentamisesta nalkutusta. Eihän se taapero sitä ymmärrä, provosoituu vain, kun äiti hermostuu ja tekee lisää pönttöyksiä, kun reagoi äidin tunnetilaan. Sitten me kierretään täällä kämpässä kehää, Leander pönttöilee ja minä hermoilen. Leopold saattaa laittaa vielä lusikkansa soppaan.
Jälkikäteen on helppoa olla viisas. Mietin kyllä usein, miten olisin voinut toimia tietyissä tilanteissa toisin. Millä tavoin itse käyttäydyin ja sainko omalla käytökselläni uhmaikäisen pöllöilemään vielä enemmän? Hakiko lapsi vain mun huomiota? Ei ole helppoa olla kasvattaja ja vanhempi, sorrun monesti samantyyppisiin virheisiin. En pysy rauhallisena, alan huutaa, menen mukaan väittelyyn, provosoidun ja sitä kautta provosoin. Ei toki aina kaikki johdu minusta mutta joskus kyllä. Siksi on hyvä miettiä ja koittaa muuttaa omaa käytöstään.
Kaikista pahin juttu mulle on kiire ja jos asiat ei tapahdu siten kuin minä haluan juuri silloin kun minä haluan. Kuulostaa pahasti uhmaikäiseltä, eikö? Joskus sitä tunteekin olevansa ihan siellä tasolla. Ja sitten pysäytetään tilanne, rauhoitutaan. Lopetan itse mäkättämisen ja hoputtamisen. Luovitaan läpi jotenkin, hengitellen, ajatellen, opastaen, erityisen tasaisella ja rauhallisella äänellä puhuen. On tässä ollut pakkokin opetella, Leopoldille siirtymätilanteet on edelleen hankalia. Tosin niin mullekin, etenkin jos on kiire. Eli voisin taas mennä itseenikin.
Kasvattajana olo ei ole helppoa. Ei mulle ainakaan. Siitä voisi kyllä kirjoittaa vaikka romaanin. Kaikesta siitä, mitä tekee, on tehnyt ja missä menee vikaan. Monessa kyllä onnistuukin. Lopulliset tuloksethan näkee toki vasta vuosien päästä. Joskus vastuu noista pienistä ihmisistä pelottaa. Miten osaan ja onnistun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti