Kotiäitiyden loppu

Olin kotona reilu neljä vuotta, melkein neljä ja puoli. Eli siitä hetkestä, kun jäin Leopoldista äitiyslomalle. Kun Leopold oli reilun vuoden, alkoi tuntua hyvältä idealta kokeilla, saataisiinko pojalle sisarus. Samalla tuntui luontevalta se, että olisi kaksi pientä peräkkäin ja sitten mulla aikaa tehdä töitä taas. Ei siinä kauaa mennytkään, kun olin raskaana. Raskaus päättyi keskenmenoon juuri ennen toisen kolmanneksen alkua, samoin toinenkin raskaus. Leanderin odotusaika olikin siis aika paljon pidempi kuin oltiin ajateltu. Onhan nää henkimaailman juttuja, joita ei sinänsä voikaan suunnitella ja siitä kyllä saatiin hyvä opetus. Voidaanhan me ajatella, että joku kaksi vuotta olisi hyvä ikäero meidän lapsille mutta se on sitten eri asia, miten se oikeasti menee. No, hyvin tässä silti kävi, sillä Leanderin raskaus oli sitten onnistunut.

Ehkä kuitenkin se, että olin ollut jo aika pitkän ajan kotona pelkästään Leopoldin kanssa, keskenmenot ja niiden aiheuttama suru ja stressi sekä Leanderin nukkumattomuus ja jotakuinkin temperamenttinen luonne saivat aikaan sen, että aloin kaivata töihin aika kovasti, kun Leander ei ollut vielä yhtäkään. Enkä nyt sinänsä ole sillä tavoin kotiäitihenkinen, että olisin ehdottomasti sitä mieltä, että äidin on oltava kotona lasten ollessa pieniä. Jokainen perhe tekee oman, heille sopivan ratkaisun. Mutta niin, aloin olla todella väsynyt ja halusin ehdottomasti jotain omaa. Alunperin suunnittelin, että voisin lähteä töihin, kun Leander on reilun vuoden ja Leopold täyttää neljä. Tämän suunnitelman hylkäsin, koska Leander nukkui edelleen niin huonosti ja olin vain liian väsynyt. Ja toki Leander aivan hurjan pieni. Päätin, että tammikuussa 2015 pojat menevät päiväkotiin ja minä töihin ja laitoin päiväkotihakemuksen menemään.

Syksy oli aika vaikea. Olin väsynyt ja henkisesti poikki. Painin jatkuvasti sen ajatuksen kanssa, että mun pitäisi nauttia lasteni seurasta mutta kun oon vaan niin väsynyt. Tai parhaani tein mutta se oli useimmiten sellaista pakkopullaa kuitenkin. Suoritin päivittäiset rutiinit, käytiin puistossa, kerhoissa, tavattiin muita, halasin, pussasin, leikitin, laulatin ja nauratin mutta samalla kaipasin niin kovasti jotain muuta. Hengähdystaukoa. Jotain omaa. Olin kiukkuinen, ärtyisä ja välillä varmasti poissaoleva. Tein parhaani mutta tuskin annoin kaikkeani enää. Joinakin päivinä olin takuulla enemmän henkisesti poissa kuin läsnä. Fyysisesti paikalla toki. Ja tää kaikki tietysti väsytti entisestään, kun yritti eikä kuitenkaan ihan jaksanut.

Lisäksi tunsin toki kauheaa syyllisyyttä. Miten niin en jaksa lapsieni kanssa? Miten voin olla koko ajan näin väsynyt? Taas mä huusin niille ja vain siksi, että ne on koko ajan tossa. Koko ajan. Koko ajan. Syyllistin itseäni ja mietin, miksen voi olla enemmän kuin se, se, joka on ollut kotona jo kymmenen vuotta ja nauttii siitä edelleen. Se, joka haluaa suoda lapsillensa ajan äitinsä kanssa eikä raahaa niitä johonkin päiväkotiin. Miksi minä haluan töihin, miksen minä halua enää olla kotona?

Kai siksi, että kaikelle on vaan aikansa. Kaikelle. Niin kotiäitiydellekin ja mä saavutin pisteen jo ihan todella. Ei vaan oikein enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä töihin ja viedä lapset päiväkotiin. Uskon, että se oli todellakin oikea ratkaisu. Leopold mua ei niin huolettanutkaan, sehän jo tarvitseekin seuraa ja touhua. Leander huoletti ja huolettaa vähän edelleen siten, että Leopold sai olla pitkään kotona ja Leander ei. Vain aika näyttää, kärsiikö Leander tästä jotenkin.

Toisaalta olisi se varmasti kärsinyt kotonakin äidin kanssa, joka ei vaan oikein enää jaksanut. Ei sillä tavoin oikeasti. Oli tosi rankkaan myöntää se itselleen, se, ettei musta vaan ole enää kotiäidiksi.

Arki on nyt muuttunut ja meidän vanhempien roolit myös. Poikien isällä on paljon enemmän vastuuta ihan perusarjesta, koska mä teen vuorotyötä. Ei se silti ole valittanut. Totesi vain, että tykkää, kun vaimo on iloisempi ja onnellisempi. Ja kai sillekin on ollut vaihtelua se, että se  todella on enemmän poikien kanssa nyt ja pärjää hyvin. Tosi hyvin. Se taas on saanut mut rakastumaan taas hiukan enemmän tuohon mieheeni. Se, kuinka mutkattomasti se sujahti tähän mukaan ja tekee osansa valittamatta. Sellainen se kyllä on aina ollutkin mutta nyt sen taas on oikein huomannut.

Uusi arki onkin ollut aika mutkatonta. Mullahan ei ollut työpaikkaa mihin palata mutta tammikuusta lähtien oon ollut töissä, ihan niinkuin päätinkin. Joskus elämä meneekin, kuten haluaa. Ei aina mutta tässä asiassa. Oli varmasti oikea aika senkin puolesta. Lapset pääsi kivaan päiväkotiin samaan ryhmään ja viettävät suurimman ajan päivästä yhdestä. Se on kätevää myös ajankäytön kannalta, kun voi viedä ja hakea ne samasta paikasta. Ryhmän henkilökunta on järkevää ja vastuullista ja pojat ovat sopeutuneet päiväkodin rytmiin nopeasti ja aika vaivattomasti. Myös Leander. Se oli vähän ihme mutta hyvä niin.

Parasta on se, miten virkeäksi tunnen itseni. Toki mua väsyttää ja välillä on raskasta mutta nyt mulla on se hengähdystauko, minkä halusinkin. Töissä olen toisten aikuisten keskellä, saan nauraa ja vitsailla. Tehdä töitä, rehkiäkin välillä. Olla ajattelematta kotiasioita. Tai sitten on kiva ajatella niitä. On mukava katsoa kelloa ja miettiä, mitä pojat puuhaa. On hauskaa ajatella, että parin tunnin päästä haen ne kotiin. On ihanaa, kun lapsiaan on ikävä. Se on mukava tunne. Ei ajattele, että taas noi, hohhoijaa vaan että jee noi, kiva nähdä. Antaa hali ja pusu. Kotona sitten taas on sen verran vauhdikasta, etten kovinkaan paljon ajattele työasioita. Elämä on rikasta. Kuluttavaa. Vauhdikasta. Rasittavaa. Monipuolista. Ihan uudella tavalla mielekästä taas.