En ole milläänlailla aamuihminen. Mua on aina ihmetyttänyt lapsieni kyky touhottaa, höpöttää ja mennä siitä samasta hetkestä, kun ne avaavat aamulla silmänsä. Mulla menee vähintään tunti, ehkä kaksi, ennenkuin oon pystyväinen kovinkaan järjelliseen toimintaan.
No, jostain syystä myös päivän filosofiset tai vaikeat aiheet mietityttävät Leopoldia juuri aamuisin. Juuri silloin, kun mä vielä raottelen silmiä sohvalla ja koitan sisäistää ajatuksen aamusta. Siitä, että nyt ollaan hereillä ja jotain pitäisi tapahtua. Kykenen kommunikoimaan lähinnä murahteluilla ja olen tavallistakin ameebamaisempi.
Tänä aamuna sama juttu. Minä haukottelen ja rapsuttelen päänahkaani, aukaisen televisiota, jotta lapset saa tuijottaa pikku kakkosta ja äiti herätä ja mietin väsyneesti, että kyllä tää tästä lähtee...iiiiihaaaan kohta. Kun: "Äiti, kuoleeko ihminen elämässään?" Leopold kysyy ja katsoo mua odottavasti. Hmm...yyhmmm...jaaa. Räpyttelen silmiäni. Mietin jotain järkevää vastausta ja päädyn selittämään, että kyllä jokainen ihminen kuolee jossain vaiheessa, kukaan ei voi elää ikuisesti ja sen semmoista jaadajaadaa, mikä nyt minun korvaani järkevältä kuulostaa. Sillai lapsen tasoisesti kuitenkin, tiedättehän.
"Mutta kyllähän se yksikin mies nousi kuolleista, kun se enkeli heitti kiven siitä luolan suulta!" Leodolp huudahtaa ja minä yritän yhdistellä piuhoja toisiinsa. "Tarkoitatko Jeesusta?" kysyn. "Joo. Eikö se sitten kuollutkaan? Miksei se kuollut?" Poika tiedustelee ja luo muhun äärimmäisen syyttävän katseen: "Sä just sanoit, että kaikki kuolee. Miten tää on muka sit NIIIN eri asia?" Ja silmien pyörittelyä ton viimesen lauseen kohdalla, josta mietin, onko lapseni humpsahtanut teiniksi yön aikana. Ja kuulosti kyllä niin minulta, sieltä tuli omat sanat ja äänensävy naamalle taas.
Mutta niin. Taitavasti rakennettu ansa. Eihän mulle tullut edes Jeesus mieleen. Pienessä mielessä se taisi olla koko ajan. Alapa selittää siinä sitten, kun en yhtäkkiä muistanut kyseisestä tyypistä yhtään mitään. Aikaa voittaakseni kysyin, päiväkodissako te ootte näitä jutelleet ja ehdotin, että äiti keittäisi kahvia ja tehtäis aamupalaa, ennenkuin jatketaan keskustelua. Uskontakeskusteluun tarvii ihan selkeesti vähän kirkkaamman mielen ja murua rinnan alle.
Ja murkinan ääressä sitten keskusteltiin. Äiti kaiveli mielensä lokeroista jotain järkevien lauseiden tapaisia ja poika kyseli. Poika kuitenkin vaikutti tyytyväiseltä mun selittelyihin aiheen tiimoilta ja jäi pohtimaan jatkoa. Se on kyllä aina sellainen, miettii jotain juttua, kysyy siitä, miettii vastausta ja kysyy siitä sitten aikanaan. Luultavasti silloin, kun on kiire tai muuten huono hetki tai äitiä väsyttää erityisen paljon. Muistan eräänkin kerran, kun se kysyi juuri erääseen mielettömään kiirehetkeen, että mikä tekee tytöistä tyttöjä ja pojista poikia. Niin. Ootapas nyt, kun kootaan ne ajatukset eka...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti