Teen vuorotyötä ja olen ollut pääsiäisen töissä. Tänään ansaitulla vapaapäivällä. Pojat lähtivät isänsä kanssa pääsiäisen viettoon isän sukulaisten luo, oon siis tehnyt töitä ja saanut muut ajat käyttää, miten haluan. Se on ollut ihanaa. Olen aina nauttinut yksinolosta mutta nykyään olen harvoin edes vessassa yksin. Pääsiäisen olen pitkälti käyttänyt niin, että työvuoron jälkeen olen puuhaillut asioita, joista pidän ilman, että kukaan keskeyttää tai vaatii jotakin tai haluaa huomioni. Antoisaa vaihtelua. Yöt olen saanut nukkua, meidän perheessä yöunet ovat useimmiten yliarvostettua turhuutta mutta niistä lisää myöhemmin.
Joskus tuntuu, ettei äiti saisi kaivatakaan omaa aikaa ja rauhaa tehdä omia asioitaan. Tai sitten lapsia pitäisi ikävöidä joka hetki, pitäisi kuuluttaa, että onhan se kiva, kun ne on muualla mutta ai että, kun mulla on niitä niin hirveä ikävä, tulisivat jo takaisin, itkettää. Tai mieluiten asia pitäisi tietysti esittää niin, että olisihan se oma aika kivaa mutta en voi sellaista edes ajatella, kun kaipaan lapsia niin kauheasti. En osaa olla yksin enää, koska lapset. Pyh, sanon minä. Ihmiselle tekee hyvää olla itsekseen ja äitikin lienee vain ja ainoastaan ihminen.
En minä ole kaivannut lapsiani mitenkään erityisen paljon tässä kolmen päivän aikana. Mietin tokikin, mitä ne tekee ja asiaa olen kysynytkin. Olen kysynyt, meneekö hyvin ja kun olen saanut vastauksen: "menee", on se mua tyydyttänyt. En ole itkua tihrustanut, kävellyt ympyrää, lojunut toimettomana lapsiani kaivaten tai mitään muutakaan sen tyyppistä. Onhan se kiva, että ne tulee tänään kotiin, tietysti pussaan ja halaan ja kuuntelen höpinät. Aloitan sen arjen taas uudestaan ja se on mukavaa, koska lapset nyt ovat olemassa. Vähän kaihoten jo toki mietin, että ens yönä rumbataan taas mutta kolme yötä nukkuneena olenkin levännyt. Eiköhän tässä taas jaksa.
Ihmiselle, äidillekin, tekee välillä hyvää saada hengähdystauko omasta elämästään. Tai ainakin elämänsä osasta. Töistäkin saa lomaa välillä, miksei sitten lapsistaankin siten, että antaa toisen vanhemman huolehtia niistä jokusen päivän. Siinä tapauksessa tietenkin, että toinen vanhempi on. Yksinhuoltajilla pitäisi olla oikeus myös hengähdystaukoon. Tietysti tiedän, ettei kaikilla perheellisilläkään ole olosuhteista ja vanhempien asenteista ja ajatuksista riippuen. Ei kaikki kai edes kaipaa. Vaikka mä sanon, että pitäisi kaivata.
Toiset sanovat, etteivät osaa olla yksin. Ei ole tarvetta. Kyllä mä sen jollain tasolla ymmärränkin, ollaanhan me erilaisia. Hyvää se silti tekisi, kun touhuaisi ihan sellaisia omia puuhia, joista itse tykkää. Pian hämärtyy se, mistä itse tykkää ja kaikki se tykkääminen tulee osaksi sitä perhettä jotenkin. Enhän mäkään toki tässä kolmen päivän aikana ole mökittänyt kotona pelkästään, töissä kohtaan monen monta ihmistä ja olen läsnä heille ja huolehdin heidän tarpeistaan. Sekä pulisen työkavereiden kanssa. Sen, ja perhe-elämän, vastapainoksi on ollut mahtavaa tulla kotiin, laittaa soimaan sellainen musiikki, josta MINÄ ITSE tykkään (eikä kukaan sano, että voi miks me kuunnellaan tällästä, laita mieluummin Hevisaurusta tai Robinia) ja sitten olla vain, tehdä mitä haluan, lukea turhia uutisia koneelta, keskittyä rauhassa kirjaan tai vaikka vain tanssahdella. Yksin. Nautinnollista.
Nyt taidan vähän siivota. Siivous on meidän perheessä se juttu, jota ensimmäisenä aina lykätään. Vaikka ensimmäisenä olisikin paras tarttua toimeen. Sanomattakin siis selvää, että näiden kolmen päivän aikana en ole turhia aikoja siivoukseen kuluttanut, vaikka olishan se ollut helppoa, kun olis saanut rauhassa sitäkin tehdä. Mutta jospa nyt. Ja sitten ne jo tuleekin kotiin ja asunto täyttyy riemusta ja energiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti